Ripaus sotkua ja sekamelskaa sekä saavillinen tempperamenttia, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta. Tekevälle sattuu ja tapahtuu. Kirjoituksia arjen hulinoista ja touhuista ja lapsettomuudesta sekä rakkaudesta geokätköilyyn sekä käsitöihin.


Translate

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Olenkohan tippunut kärryiltä??

Lueskelin loman viimeisen päivän kunniaksi näin aamutuimaan uutisia ja tajusin sen. Ole ilmeisesti todellakin tippunut kärryiltä, sillä en tiedä kenestä uutisissa puhutaan.


Itse asiassa jo eilen bongasin uutisen, että Zarkus Pousa on kuollut. Kuvista päätellen kyseessä oli joku muusikko, mutta siis kuka? Nimi ei sano minulle yhtään mitään. Mutta osaan otot siis sinulle, jolle Zarkus oli tärkeä.


Olen huomannut kyllä muutenkin, että uutiset kertovat yleensä vain juuri näistä suosituista tyypeistä, joiden nimi ei ainakaan minulle sano mitään. Joko maailmassa ei oikeasti tapahdu mitään uutisoitavaa tai sitten olen vaan tippunut niin totaalisen kärryiltä, etten enää ymmärrä uutisia, koska en tiedä kenestä niissä puhutaan.


Onko kellään muulla samaa fiilistä?

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Mitä blogistani luetaan?

Olen viime aikoina hieman pitänyt silmää siitä, mitä käytte lukemassa. Olen ollut positiivisesti yllättynyt juurikin noiden käsityöpostauksen suosiosta. Tässä teille kaikkien aikojen top 10 nähtäväksi: 


Muiden käsityö ihmisten innoittamana laitoin miehen vanhat bokserit palasiksi ja lähdin kokeilemaan niiden tekoa. kyllä muuten kannatti! Kalsarit ovat oikeasti niin käyttötavaraa. Näiden teko on siis sarjassamme tarveompelua. Miehen mukaan itse tehdyt ovat jopa parempi kuin kaupasta ostetut. Tukevat kuulemma paremmin ja juuri oikeasta paikasta. 

2. Tarveompelu: Rintaliivit

Kun vanhat kaupasta ostetut liivit alkoivat lahoamaan yksi toisensa jälkeen oli oikeasti pakko tarttua toimeen. Mörön selätystähän tämä enimmäkseen oli. Nyt sai ompelukoneesta kaikki tarvittavat säädöt ja homma meni nappiin. 
3. Make Bra - Rintaliivit omien mittojen mukaan 

Boksereiden tavoin bongasin rintaliivien teon facebookista. Käsityöihmiset jakoivat kuvia omista aikaan saannoksistaan ja katselin kuvia ihaillen. Minäkin haluan oppia! Siitä se sitten lähti. Armoton selvitys ja harras kuolaaminen kurssien perään. Ja sitten kun tuli kurssin aika, ei mikään tahtonut mennä nappiin. Sopivat liivit sain kyllä valmiiksi, mutta kurssin jälkeen kotona. 


Joskus on pakko saada ajatukset pois arjesta ja yrittää keskittyä ihan johonkin muuhun. Noh, silloin kun pitäisi saada aikaan jotain mikä oikeasti tarvitsee keskittymistä, ei ompeleminen ole ehkä hyvä vaihtoehto, etenkin jos on kuviollinen kangas... Ei kun siis oikeasti. Topeista tuli todella hyviä ja käyttöön ovat päätyneet. Niin ja ajoivat kyllä asiansa todella hyvin. 

Ihan ensimmäisiä ompeluja miehelle. Piti hommata kaavat ja kaikki. Kyllä kannatti. Samaa kaavanpohjaa olen jopa kehdannut käyttää oman paitani kanssa. Voidaan siis rohkeasti samistella. Olihan siinä hieman haastetta kun lahjaksi ompeli. Joutui oikeasti tarkkaan harkitsemaan ja miettimään helman ja hihojen pituuksia. niin ja toki myös sitä, ettei vaatteesta tule säkki. Hyvä sitä tuli ja paita on ahkerassa käytössä. 

Aah! Niin ihanat sammarit. Monta vuotta olen kuolannut ja kangaskauppoja sekä vaatekauppoja kiertänyt sen toivossa, että jostain löytyisi samenttia. Nyt se on tullut takaisin, ainakin kangaskauppoihin. Perusmalli ja ilman mitään kikkailua. Hyvät on jalassa ja mukavat päällä. Ja tuli muuten tarpeeseen kuorihousujen sanoessa yhteistyösopimuksen irti. 

 Selialta tilasin yllärikangaspussin. Tätä kangasta pyörittelin hetken kädessä ja näin sen paitana. Paitahan siitä syntyi ja värit ovat kuin tehty minulle, vaikka vaaleanpunainen ei värinä hirveästi sytytäkään. Paita on ollut kovassa käytössä, hyvä niin, sillä kyllä sitä tuli fiksattuakin, jotta siitä tuli oikeasti toimiva ja hyvä. Vielä odottaa ystävältä saatu oranssi joustofrotee ompelua. Ehkäpä siitä tulee sellaiset caprit, jotka sopivat paidan kanssa kuin valettu. 

Käytännön vinkin jako. Oppi ja ilo on pelastanut monta työpäivää ja ne on helppo ottaa mukaan. Toimii niin isommalla kuin pienemmälläkin. Ja mikä parasta löytyy oikeasti jokaiselle ikätasolle miellekätsä ja sopivaa puuhaa ja tekemistä. Tässä on oiva vinkki myös pitkille automatkoille lasten kanssa. 

 Lapsettomuus nostaa toisinaan tunteita pintaan. Tämä oli ensimmäinen selvästi lapsettomuutta käsittelevä teksti tässä blogissa. Yritin pitkään sen pitää pois täältö, mutta sitten tuumasin, että se on ihan turhaa. En voi aidosti olla oma itseni, jos yritän pitää näinkin kipeän asian pois täältä.

Rakkausviikko... Niin tänä vuonna rakkausviikon yleisenä teemana oli lähimmäisen rakkaus. Ja kuinka lopulta kirosin, kun minun kohdaltani rakkausviikko jäi pahasti kesken pitkän sairasloman vuoksi. En pystynyt kipujen takia kirjoittamaan juurilainkaan. Mutta siis saattohoito on saanut nyt näkyvyytä. Sitä on pyritty parantamaan. Se on mielestäni hyvä ja tärkeä asia. Saattohoito on arvokasta kaikille.  


On tulla monia muitakin hyviä kirjoituksia, jotka ansaitsisivat tulla nostetuksi, mutta ehkä palaan niihin joskus toiste. Mutta siis kaikesta päätellen käsityöt ovat monelle ihmiselle henkireikä. Enkä kyllä sitä ihmettele yhtään. Aina välillä kyllä tuntuu, että käsityöt ovat katoavaa kansanperinettä ja sitä ei arvosteta tänä päivänä lainkaan samalla tavalla kuin joskus ennen. Noh, omaksi iloksihan minä teen. Niin ja samalla sitä voi ilahduttaa muitakin, ainakin sellaisia, jotka arvostavat itsetehtyä.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Tarveompelua: Rintaliivit

Syksyllä osallistuin Make Bran rintsikkakurssille. Silloin meni ensimmäisen päivä aivan hukkaan. Hyvät liivit sain kuitenkin lopulta tehtyä. Nyt vasta sain kerättyä rohkeutta ja sain muutama päivä takaperin aloitettua liivien ompelun. Toisaalta vanhat kaupasta ostetut liivit ovat alkaneet hajoilla yksi kerrallaan. Kaarituet lähtee irti ja sitä rataa. Uusille liiveille oli siis oikeasti tarvetta.

Foamit ja kankaat leikkasin ihan ensimmäisenä. Selian tilkkuyllärin sisältö pääsi loisto käyttöön, sillä olin jo jonkun aika ehtinyt miettimään, että noista tulisi ihan mahtavat liivit. Harmikseni vaan satuin yhden kankaan leikkaamaan väärin päin ja jouduin sitten turvautumaan samaan kankaaseen, mutta toisen värisenä. Noh. Sattuuhan näitä, mutta viime aikoina on vaan tullut poikkeuksellisen paljon. Ensi kerralla tarkemmin.
Nappasin syksyllä ompelemani liivit viereen. Niistä voisi vähän vakoilla ompelujärjestystä, jos ei oikein muuten muistaisi. Yllättävän hyvin tuon ompelujärjestyksen muisti, vaikka aikaa on ehtinyt kulua jonkin verran. Ja se, kun kurssilla ehdin tekemään vain yhdet liivit. Viimeistelyssä tuli sitten tenkkapo. En meinannut millään saada nauhaa pysymään paikalla ja sekin onnistui sitten venymään niin, että vetäisi liivin yläosan ihan rypyille. Pikkasenko ketutti. Kun olin saanut liivit muuten valmiiksi ja pääsin sovittamaan niitä kunnolla päälle, huomasin, että kuppikin on nyt hivenen liian iso. Pitänee siis aavistuksen muokata kaavaa ennen seuraavaa kertaa.. Pienellä kikkailulla sain kuitenkin kuppeja hieman korjattua, ja niistä tuli huomattavasti istuvammat.

 Lopputulokseen olen ihan tyytyväinen. Eniten kuitenkin omaa silmää hämää tuo, että liivien alaosa on selkeästi eri värinen kuin kupit, vaikka onkin samaa kangasta. Pääasia on kuitenkin se, että liivit ovat päällä ihan mahtavan tuntuiset. Kyllä itse tehdyt vaan tuntuu päällä ihan toisenlaisilta kuin kaupasta valmiiksi ostetut.
 
Ehkäpä tästä rohkaistun tekemään muutamat vielä lisää.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Teoriaa Miehistä - Munarikasta pääsiäistä!

Kun pöytiä koristaa vitsat ja korissa munat, sitä voi vahingossa luulla elävänsä jotain naisten unelmaa. Milloinpa muulloin kuin pääsiäisenä on kaikille tasapuolisesti tarjolla munaa niin paljon kuin sielu sietää.


Onhan tuo kumma, että lapsetkin opetetaan ihan pienestä pitäen juoksemaan munan perässä ovelta ovelle vitsoinensa. Enää siitä puuttuisi se, että ovella ollessaan pikku noidat ja pääsiäispuput laulaisivat Apulannan "Anna mulle piiskaa" perinteisen virpomislorun sijasta. Sitähän voidaan siis vakavasti miettiä, että tekikö Apulannan pojat anna mulle piiskaa -laulunsa pääsiäisen aikaan, sillä onhan se ainakin teemaan sopiva, sillä piiskojahan nuo vitsatkin ovat.


Kun munien syöminen ja maalaaminen on pääsiäisenä se THE juttu niin eihän miesten tarvitse pääsiäisenä mitään vaatteita käyttää. Vaatteiden sijasta miehet voivat yhtenä rintamana marssia kauppaan hakemaan läjäpäin vartalomaaleja ja sitten vaan munan maalaushommiin.


Toki saattaisihan siinä olla virkamiehille hieman selittämistä, kun maalattuna päätyisi kadulle loikkimaan kinderin väreissä: ruskeaa ja valkoista, munien pääväritys. Toisaalta onhan tuo kokonaisuudessaan myös kevään väritys, joten virkavallan lähestyessä voi kuitenkin helposti maastoutua vaikkapa syöksymällä maahan. Kyllä sillä tekniikalla saa hetken aikaa miettiä sopivaa selitystä virkavallalle.


Saattaahan se maalattu mies päätyä virkavallan hotelliin, mutta silloin kannattaa varmistaa siitä, ettei pääsiäisen munajuoksua ole tehnyt yksin vaan hyvän ystävän seurassa. Jokainenhan sen tietää, että aina löytyy joku, jolle voi soittaa, että pääsisi pois Valtion hotellista, mutta tosi ystävän paikka on siinä vierellä, samassa putkassa. Siinähän sitä ollaan kuin kukot tunkiollaan. Sinä ja minä. Yhdessä voidaan sitten arpoa, että kumman vuoro on tällä kertaa soittaa vaimolle...


Munarikasta pääsiäistä tasapuolisesti kaikille!
@Voikku & Jen Lou

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Arjen teologiaa - Sinun puolestasi

Kirkon kellot kumisevat. Siinä on jotain rauhoittvaa. Tasainen syke ja rytmi: Dong, dong, ding. Se toistuu kerta toisensa jälkeen. Kutsuu koolle, kutsuu hiljentymään ja rauhoittumaan. Minä muiden joukossa jo tutuksi käyneessä koti kirkossa. Urkupillit viheltävät. Ilma kiertää niiden läp. Kirkonkellojen soitto loppuu ja urut alkavat soida. Alttarilla palaa kaksi kynttilää. Ja takapöydältä löydän kolmetoista kynttilää, Jeesus ja opetuslapset. 

Havahdun ajatuksistani, kun pappi alkaa puhua. Rauhoittava ääni saa minut rentoutumaan ja tuntemaan oloni hyväksi. Juuri tältä kirkossa pitäisi tuntua. Olen tervetullut. Pappi pyysi minua muistelemaan ensimmäistä ehtoolllistani. Miltä kirkossa näytii, miltä tuntui? Miltä ympärillä tuoksui ja miltä leipä ja viini maistuivat? Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä mitä ehtoollinen merkitsee minulle tänään.

Ensimmäisen ehtoolliseni sain konfirmaatiossa. Kirkko oli täynnä ihmisiä ympäri Suomea. Kaikilla oli hienot vaatteet päällä ja jokainen tiesi tämän hetken olevan hyvin merkityksellinen. Muistan kuinka minua jännitti. Jännityksen lisäksi olo oli hieman haikea. Ripari oli ollut ihan mahtava ja sen olisi vielä halunnut jakuvan. Muistan kuinka leipä jäi kitalakeen kiinni ja viini tuntui todella vahvalta omassa suussa.

Kuuntelin pappia ja hänen tasaista ääntään, kun hän kertoi hänelle merkittävästä ehtoollisesta. Kuuntelin hiljaa, kun hän kertoi ehtoollisen ateriasta. Ymmärsin ehtoollisessa jotain aivan uutta. Olin kyllä aina mieltänyt, että se on muistoateria, mutta se on paljon muutakin. Samalla on sovinnon, kiitoksen, anteeksi antamisen ja yhteyden ateria. Ehtoollinen on minulle Pyhä. Siinä tuntuu, että Jumala on oikeasti läsnä, juuri siinä hetkessä. Alttarilla jokainen on tasavertainen. Ei siinä katsota, että kuka tekee ja mitä. Ehtoollinen on uusi liitto. Liitto Jumalan ja sinun välille. Annettu ruumis ja vuodatettu veri. Meidän puolesta. Meidän osaksemme jää vain kiittää. 

Alttarilla saa olla ilman naamioita, sellaisena kuin on. Epäonnistuneena, rikkinäisenä, mutta kuitenkin tasavertaisena. Sinun puolestasi annettu ja vuodetattu.


Kirjoituksen aiheita on poimittu kotiseurakuntani kiirastorstain iltamessun saarnasta.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Karavaanari, karavaanari: Kätköilyä asuntoautolla

Eihän siitä kauaa ole kun pääsimme ensimmäistä kertaa miehen kanssa lähtemään asuntoautolla tien päälle maistelemaan karavaanarin elämää. Pieni kipinähän siitä jäi kytemään. Kuinka helppoa ja vaivatonta matkanteko onkaan omalla tavallaan ja se, ettei oikeasti tarvi reissuun lähtiessä miettiä, että mihin koiran lykkää matkan ajaksi. Päätimme miniloman kunniaksi ottaa auton uudestaan lainaan ja suunnata tien päälle. Tosin tällä kertaa päätimme myös sen, että yhden yön reissun sijaan olisimme tien päällä vähintään kaksi yötä. 

Ja jälleen kerran tiedossahan oli mikäpä muukaan kuin kätköilyreissu pitkin Suomea. Kovin paljon ei etukäteen reittiä mietitty. Ei olenkaan samalla tavalla kuin yleensä. Tosin reittimuutokset ovat asuntoautolla liikkuessa aavistuksen helpompia, sillä kun on oikeanlainen varustus mukana, sitä voi tarvittaessa hakea uudet kätköpaketit gepsiin. Toki asuntoautolla liikkumisessa on etenkin näin talviaikaan huonotkin puolensa. Etenkin kätköilijän näkykulmasta. Autoa ei todellakaan saa parkkiin ihan mihin vain ja ne jäiset pikkutietkin jätettiin ensimmäisen kerran jälkeen väliin. Etekin jos oli ylämäkeä kovinkaan paljon luvassa. 

Mutta taattua laatuaikaa. Sitä tuo meidän reissu oli jälleen kerran. Upeita maisemia ja kuntia lisää kartalle. Niin ja tietysti sitä yhdessä oloa, joka on taas ollut suhteellisen vähäistä. Naurua ja läheisyyttä. Yhteisessä harrastuksessa on oikeasti hyviäkin puolia. Se pitää liikkeessä. Ainakin meidät. Oli taas kaiken puolin huippureissu, ellei sitten yhtä menetettyä takavaloa lasketa mukaan, joka kyllä tunnelmaa lastisti lopussa aika paljon. Reissussa on parasta kyllä aina kotiin paluu. Lomaa on mulla vielä vähän jäljellä. Ehdin tekemään vielä vaikka ja mitä. Tänään suuntaan vielä perinteiseen kiirastorstain iltamessuun, josta alkaa virallisesti mun pääsiäisen vietto. 
Ylös, alas, ylös ja alas. Mikä ihana nautinto.
Säät kyllä suosi ihan koko reissun ajan. Päivällä lämmintä ja yöllä ihan tajuttoman kylmä. Aah, niin ihana kevät.
Upeita paikkoja tuli nähtyä monta. Joka puolella oli kevään merkkejä ilmassa.
Ja kirkkoja tuli taas matkalta bongattua useampiakin. Tämä on yksilö on muistaakseni Sulkavan kirkko.
Ja sitten on nämä tilanteet, joista on vaan pakko ottaa kuva. Muistoja matkalta. Näin meillä. Kukas teillä muuten hoitaa noi kuskin hommat?
Ja sarjassamme, ei juurikaan mitään perushuttua vaan ihan jotain muuta. Näitä on aina kiva löytää :)
Ja hyvin väsynyt matkalainen.
Etsi loki. Joskus näille älypeleille lämpeää enemmän, väsyneenä yleensä vähän vähemmän...
Ehkä meidän seuraava karavaanari reissu on loppukesästä, kun on aika suunnata Megaan. Silloin suuntana on Kalajoki ja lapsuudesta tutut maisemat, jotka saan vihdoinkin esitellä miehelle. Niin ja pahoittelut jälleen kuvien laadusta. Olihan tuo oikea kamerakin tällä kertaa mukana, mutta jos sitä ensi kerralla muistaisi ladata akut ennen reissuun lähtöä, jotta sillä voisi vaikka kuvatakin. Kuvat on siis jälleen kerran puhelintasoa.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Arjen teologiaa - rukous kantaa

Rakas Jeesus siunaa meitä.
Anna meille enkeleitä
Käsistäsi pois et heitä
meitä koskaan pois.
  
Eräänä iltana viime viikolla töistä kotiin ajellessa mieleeni pyrki koko ajan lapsuudesta tuttu iltarukous. Koko kotimatkan hoin sitä kuin jotain mantraa. Turvauduin rukoukseen, että pääsin turvallisesti kotiin. Rukouksessa oli jotain voimaa. Se piti minua kasassa, juuri silloin kuin sille oli eniten tarvetta. Oudolta kuitenkin tuntui se, kun perusrukouksen jälkeen sanat eivät tuntuneet loppuvan. Niitä vain tuli ja tuli. Ehkä se oli sitä Jumalan puhetta josta paljon puhutaan. Sanoissa tuntui olevan lohtua. Se, että joku pitää meistä kiinni, ettemme joudu hukkaan.
 
Haluan ainakin itse ajatella, että joku oikeasti kulkee vierellä ja pitää kiinni kädestä. Kuulostaa turvaliselta. Kuulostaa siltä, että joku haluaa pitää juuri minustakin huolta. Olen jollekin niin tärkeä, että hän haluaa kulkea kanssani, vierelläni. Rukouksessa on viime päivinä ollut voimaa. Olen rukoillut varmaan enemmän kuin mies muistiin. Olen pyytänyt siunausta ja varjelusta läheisille. Olen esittänyt pyynnön ja kiitokset. Olen saanut pyytää, ettei vielä olisi aika lähteä. Olen saanut rukoilla, että tapahtukoon sinun tahtosi. Olen rukouksessa muistanut, että Hän on antanut päivillemme määrät.
 
Kulje hetki vierellämme.
Pidä kiinni käsistämme.
Meidät siunauksiin sulje.
Vierellä kulje.
 
Rukous on vaan niin ihmeellistä. Hädän ja surun hetkellä se kokoaa ihmisiä yhteen. Pelko kaikesta näkyy kasvoilla. Toivon kipinä yrittää puskea näkyviin. Mielessä käy kysymykset, miksi ja miten tästä eteenpäin? Muistutus, ettemme ole yksin vaan vierellä on joku, joka lohduttaa, tukee ja ymmärtää. Aina sitä ei ole helppo muistaa. Kyyneleet, joka ovat pyrkivät esiin, mutta siihen on tarvittu apua. Oivallus siitä, että itku puhdistaa. Ja se, että emme ole yksin eikä saa sulkea toista pois. Pelko ja huoli on yhteinen. Rukous. Niin. Saan rukouksessa kertoa omat huolet ja murheet Jumalalle ja luottaa siihen, että hän pitää meistä kyllä huolta.
 
Muistan ne kerrat, kun olen tarttunut Raamattuun hakeakseni siitä lohtua ja turvaa. Olen turvautunut psalmien rauhoittavaan ja rukoustyyliseen tekstiin. Minun kanssani kulkee Herran enkelit, jotka pitävät minusta huolta. Tähän minä haluan luottaa ja turvata. Haluan uskoa siihen, että Jumalalla on suunnitelma meille jokaiselle ja että se on salassa.
 
"Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan. Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta. Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi. Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää... Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa. Onnettomuus ei sinuun iske, mikään vitsaus ei uhkaa sinun majaasi. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen... Herra sanoo: "Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä. Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan. Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä."
                                                  Ps 91: 1-6, 9-12, 14-16





maanantai 14. maaliskuuta 2016

Paitatehdas: Terapia toppeja

Olen viime aikoina istunut paljon ompelukoneella. Olen löytänyt itseni aamulla kahvikuppi kädessä ompelemasta jotain. Viime viikon saldona on kaksi toppia ja kaksi paitaa töihin yhteen näytelmään. Niihin paitoihin palaan vielä myöhemmin, mutta tässä olisi pikasurautuksena tehtyjä toppeja kaksin kappalein ja kolmas odottaa ompelemista koneen vieressä, mutta sen esittelen teille sitten myöhemmin.
 
Tuo sinisen kanatopin etu-ja takakappaleen kankaat ovat eräästä joululahjavaihtari Resori taitaa olla kangastukun valikoimaa. Vihreävalkoinen toppi on puolestaan tehty Ek:n palalaarin löydöstä. Ihastuin tuolloin kankaaseen ihan yli kaiken ja se on odottanut sopivaa hetkeä kangaslaatikossa jo tovin. Valko-vihreässä topissa hihojen ja kaula-aukon huolittelut on tehty Selian mintunvihreällä trikoolla. Kaavaksi kaivoin kaapista vanhan trikoopaidan, jonka malli on hyvä, mutta helma liian lyhyt. Laitoin paidan palasiksi ja hyödynsin. Siitä taisi tulla nyt ihan luotto kaava. Täytynee vielä paperillekin se piirtää
Topin kankaat leikkasin, kun oli pakko saada itselleni jotain muuta ajattelemista. Oli pakko tehdä jotain, ettei pelottaisi ja hirvittäisi niin paljon. Katsoin, että noista kankaista saa tehtyä topin just sopivasti, kun sinistä takakappaleen kangasta oli vain takakappaleeseen. Jätin sitten hihat suosiolla pois. Toppeja käytän muutenkin paljon, mutta narutopeille en ole oikein koskaan lämmennyt. Ne ei oikeastaan ole mun juttu. Tai sanotaanko näin, että sekin riippuu mallista.
 
Kankaiden leikkaamisen jälkeen toppi tulikin sitten melkein kerta heitolla valmiiksi. Ensin ompelin saumat ja sitten alaresorin ja aloitin vielä suoraan kiinnittämään hihansuun kanttauksia, kun tulin kääntäneeksi topin oikein päin. Kyllähän siitä pikkasen laittoi ärsyttämään, kun kangasta ei ollut yhtään ylimääräistä. Päätin kuitenkin tehdä topin loppuun. Sillä kivahan se on silti.
 
Mitä siis opin.. Kannattaa nyt ainakin kangas tarkistaa ennen kuin aloittaa leikkaamisen. Siinä vaiheessa nyt kuitenkin pystyy vielä pelastaa sen mikä pelastettavissa on. Topin teko siihen hätään kuitenkin ajoi asiansa. Se vei ajatukset pois huolista ja murheista ja sain keskittyä ompelemiseen. Käsityöt on siis oikeasti terapiaa. 
Tämä sininen toppi oli toinen mitä alun perin mietin Hommahuoneen värihaasteeseen. Tämän sain kuitenkin vasta nyt tehtyä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tammikuun värihaasteena oli sininen väri, joka on värinä kyllä sellainen, joka sopii minulle oikeasti todella hyvin. Liekö sitten johtuu silmien väristä.
Toisen topin teko oli aavistuksen haastavaa kankaasta johtuen. Liukkaiden kankaiden kanssa kun joudun oikeasti keskittymään ompelemiseen ihan toisella tavalla. Eihän se tämänkään topin teko mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Olihan nuo alahelman kääntämiset ja sivusaumojen ompelut vielä helppoa puuhaa, verrattuna sitten pääntien ja hihan suiden kääntämiseen.
 
Kanttaukset onnistuin tekemään ja niistä tuli vielä ihan siistin oloisetkin, mutta onhan se niiden tekemisen jälkeen hyvä huomata, että jokin unohtui kokonaan. Pahuksen muotolaskokset. Noh nyt lerpattaa kauniisti, mutta toivon vaan, että se asettuu pesussa.
 
Väreinähän tässä topissa on valkoinen ja tuollainen mintun vihreä. Hommahuoneen helmikuun haasteena oli pastillivärit, joten tämähän sopii loistavasti haasteen puitteisiin, vaikka onkin näin maaliskuussa ommeltu.
Kivoja topeista tuli. Yhdet valmiiksi leikatut toppikankaat odottaa vielä ompelua, joten ehkä peliä ei ole vielä menetetty kokonaan. Kolmas kertahan toden sanoo, joten ehkäpä se on sitten täydellinen kaiken puolin ja ompelukin menee ihan nappiin. Saahan sitä aina toivoa, mutta mikä sitten onkaan lopputulos niin se on ihan eriasia. 

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Sumussa kulkija

Viimeiset päivät ovat menneet ihan sumussa. Sitä on vaan jotenkin yrittänyt pysyä liikkeessä. Ihan koko ajan. En ole halunnut pysähtyä, sillä pysähtyminen olisi nostanut kaiken pintaan.


Kuluneiden päivien aikana sitä on tullut laitettua asioita tärkeysjärjestykseen. Olen puhunut pitkiä puheluita milloin kenenkin kanssa. Olen puhunut miehen kanssa. Olen saanut käpertyä kainaloon ja olla siinä.


On ollut hetkiä, jolloin ei ole sanoja tarvittu. Toinen on ymmärtänyt ilman niitäkin. Tukea, ymmärrystä, sitä on riittänyt. Samoin kuin huolta. Arjessa on yritetty pysyä kiinni. Se pitää järjissään.


Nyt vain odotan. Onneksi tänään on töitä. Se pitää liikkeessä. Se pitää ajatukset kasassa. Edes jotenkin. Kaikessa uskoo, kaikessa toivoo. Tänään rukoukset kulkee matkassa.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Hei hei helmikuu, tervetuloa maaliskuu

Ulkona paistaa aurinko. Ainakin aina välillä. Eilen sain huomata sen, kuinka aurinko jaksoi jo lämmittää. Vuoden alkukin on mennyt sellaisella vauhdilla ohi, ettei sitä meinaa millään perässä pysyä.


Helmikuu alkoi vauhdikkaasti leirillä ja sen valmisteluilla. Pitihän sitä leirille ommella uudet housut mukaan otettaviksi. Noh. Nyt ne samaiset housut odottaa vetoketjun vaihtoa, sillä vetoketju lahosi kesken työpäivän. Onneksi sattui olemaan pitkä paita päällä.


Tuli rakkausviikko, joka jäi kesken kun en kirjoittamaan pystynyt. Edelleen nuo rakkausviikon tekstit roikkuvat tuolla luonnoksissa. Ehkä ajan kanssa saan ne ulos tai sitten annan niiden suosiolla odottaa ensi vuoteen.


Leirin jälkeen alkoikin kipujen kanssa eläminen. Syyksi selvisi ison selkälihaksen venähdys jos vei sairaslomalle. Töissä ei kuulemma ole asiaa olla lasten kanssa jos kolmiolääkkeitä joutuu kipuihin syömään. Paljon ylimääräistä paperi- ja selvitystyötä ja lisää sairaslomaa. Kyllä tuskastutti olla kahdeksan päivää tekemättä mitään. Tai no tekemättä mitään ja mitään. Ensimmäistä kertaa en sairaslomalla koskenutkaan työkoneeseen. En tehnyt piirun vertaakaan töitä. Makasin sohvalla ja katselin netflixistä jonkun teinidraamasarjan pois.


Sairasloma oli myös tunteiden taistelua. Turhautumista, itkuja ja pahoitettuja mieliä. Me emme oikeasti juurikaan tappele. Olen monta kertaa sanonut, ette halua nähdä sitä kun mieheni suuttuu. Hän on niin perusrauhallinen, mutta sitten kun hän ärähtää, olen kokenut paremmaksi laittaa oman suun kiinni. Meidän ensimmäinen riita saatiin aikoinaan aikaiseksi sillä, että laitettiin verkkoja vesille. Kolmen tunnin mykkäkoulu ja selvät verkot. Se oli siinä ja sen jälkeen ei verkkoja olla yhdessä vesille laitettu. Noh nyt oli sitten totaaliräjähdys.


Palasin töihin sopivasti hiihtolomalle. Ei peruskerho toimintoja vaan aikaa tehdä rästiin jääneitä töitä. Älytön väsymys. Parin tunnin päikkärit kevyen työpäivän jälkeen. Mutta kylläpä niin nautin loppuviikosta kun sai taas lasten kanssa painaa menemään. Muistin hyvin, että miksi olen tähän työhön halunnut. Lasten kanssa tehtiin päivätoiminnassa pipoja. Niistä teen vielä oman juttunsa, kunhan pääsen koneen äärelle kirjoittamaan. Niin ja retki superparkkiin. Siitäkin kirjoittelen myöhemmin lisää.


Oli vapaa viikonloppu. Pitkä viikonloppu, sillä eilinenkin oli vielä vapaa. Aurinkokin jaksoi paistaa koko viikonlopun. Sitä on tullut ulkoiltua ja nautittua auringosta. Olen saanut jälleen kirjoitettua ja jopa aikataulut niin Teoriaa Miehistä kuin Arjen Teologiaa -sarjoista sain juuri ja juuri pidettyä. Niiden on siis tarkoitus tulla nyt kerran kuussa ulos. Vielä kun ehtisi ompelukoneen ääreen istua kaikessa rauhassa niin olisi kiva. Tosin n. Kaksi viikkoa olisi taas töitä ja sitten olisikin jo parin viikon loma, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa.