Ripaus sotkua ja sekamelskaa sekä saavillinen tempperamenttia, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta. Tekevälle sattuu ja tapahtuu. Kirjoituksia arjen hulinoista ja touhuista ja lapsettomuudesta sekä rakkaudesta geokätköilyyn sekä käsitöihin.


Translate

maanantai 29. helmikuuta 2016

Arjen teologiaa - Keskeneräinen

Jospa olisin täydellinen. Kuvan kaunis ja kaikessa hyvä ja täydellinen. Oi jospa olisin parempi kuin muut. Jospa minulla olisi paljon ystäviä, jotka ihailisivat minua. Jospa olisin suosittu ja käntäisin katseita kauniilla vaatteilla. Jospa olisin  täydellinen ja voisin saada kaiken mitä haluaisin. 

Kuullostaako tutulta? Välillä sitä toivoisi olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Sitä toivoo, että voisi olla täydellinen kaikessa ilman huolia ja murheita. Täydellinen, kuvan kaunis tai komea kuin prinssi, uusissa merkkivaatteissa. Sitä toivoo olevansa parempi kuin muut. Parempi, täydellisempi. Jos maailma olisi täydellinen, ei olisi sotia eikä maailmassa olisi hätää tai kurjuutta. Ei olisi tietoa nälän hädästä tai muista ongelmista. Kaikki olisi uutta ja hienoa. Ei tarvitsisi pelätä tai miettiä, että miltä sitä näyttää, sillä täydellisessä maailmassa kaikki olisi hyvin. 

Mutta maailma, missä elämme ei ole täydellinen. On paljon hätää ja kurjuutta. On sotia ja pelkoa. Pelko kasvaa, turvattomuus lisääntyy. Ihmiset ajattelevat itseään, omia huolia ja murheita. Täydellisyys on kaukana siitä, millaisia olemme tai siitä millainen maailmamme on. En minäkään ole täydellinen. Onneksi. Koen olevani rikkinäinen ja keskeneräinen. Olen kaukana täydellisydestä omine ajatuksineni ja tunteineni. Minäkin yritän epätoivoisesti tavoitella täydellisyttä, mutta samalla tiedän, etten voi koskaan olla täydellinen, sillä sellaisiksi ihmiset on luotu: keskeneräisiksi.
"Kuinka rakkautesi arvoinen
voi olla keskeneräinen?
Miksi kalliilla ostit särkyneen,
sitä ihmettelen. Minä ihmettelen."

 Pekka Laukkarinen, Ihmettelen
Keskeneräinen. Haaveita, unelmia ja toiveita, joita kohti yritän kulkea. Kun yksi toteutuu, tulee tilalle monta utta. Täydellisyyden tavoittelua, mutta entä jos riittäisin ihan tallaisena kuin olen juuri nyt? Tarvitseeko minun tavoitella silloin kuuta taivaalta? Tarvitsisiko minun silloin yrittää kerta toisensa jälkeen kurottaa kohti taivaita ja tippua kovalla voimalla takaisin maan pinnalle ja sen alle?

Maailma on täynnä särkyneitä sydämiä. Täynnä epätoivoa ja katkerutta. Unohdamme helposti sen, mikä on meille kaikkein tärkeintä. Unohdamme läheiset ihmiset ja sen, että jokainen on arvokas ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin on. Kukaan ei voi olla täydellinen, sillä jokainen tekee joskus virheitä.

Virheet on kuitenkin yleensä korjattavissa ja niistä voi opia. Itselle ja muille anteeksi antaminen vahvistaa sitä, mitä haluamme olla. Kuitenkin keskeneräisyyden hyväksyminen on se, joka vie eteenpäin. Se, että on itselleen ja muille armollinen ja ymmärtää sen, ettei kukaan ole täydellinen. Jumala rakastaa silti ihan jokaista, sillä keskeneräisessä Jumala näkee itsensä ja sen arvokkuuden ja ainutlaatuisen ihmisen, joka Hän on luonut.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Teoriaa Miehistä - Valpas ja reipas reseriläinen

Reilu vuosi takaperin kolahti postilaatikosta lattialle se kuuluisa tornikirje. Olipa valpas ja reipas reserviläinen saanut olla lähes kymmenen vuotta kaikessa rauhassa ja hilaisudessa ilman, että tornilaitos muistutti häntä olemassa olostaan. Olikos siis mikään ihme, kun syntymäpäivän kunniaksi saapunut tornikirje aiheutti ahdistusta, kiukuttelua ja yöunien menetystä armottoman vitutuksen lisäksi. Lähes kymmenen vuoden ajan oli valpas ja reipas reserviläinen saanut tuudittautua omaan haavemaailmaansa, ettei enää tarvitsi koskea tikullakaan armeijan harmaisiin tornilaitoksen unohdettua hänet. 

Alkujärkytyksen jälkeen valpas ja reipas reserviläinen palautti inttimuistot mieleen. Sisäinen levottomuus sai vallan reserviläisestä ja ajoittain hän vaikutti aivan pikupojalta, joka sai leluaseen käteen ensimmäistä kertaa. Mitä lähemmäksi lähtö tuli, sen levottomammaksi reserviläinen muttui. Kävellessään hän mutisi marssilauluja puoliääneen "Vasen kaks kolme, vasen vasen... Aku kiipes puuhun ja Iines otti.." ja hoki rytmiä vasen, oikea, vasen, oikea. Vanhat toverit olivat mielessä ja juttua inttiajoista riitti ihan tuutin täydeltä.

Koittipa sitten lähtöaamu. Puoliso kiskottiin kukon laulun aikaan sängystä ylös aamukahvi seuraksi. Viimeiset taravat laitettiin laukkuun ja tupakat samaan paikkaan suklaiden ja keksien kanssa. Väsynyt reserviläinen suuntasi autonsa kohti tornilaitosta, jossa pojista tehdään kuulemma miehiä, ja siellä monet muut saman kohtalon kokeneet kohtasivat jälleen. Radiohiljaisuus kotiväelle. Satunnaisen puhelun lupaus, jos olisi aikaa ja akkua. Himot ja halut reserviläinen työnsi taka-alalle samoin kuin omat aivot. Yksilön hävitys ja tilalle joukkue, joka olisi kaikki kaikessa. Yksi mokaa, kaikki kärsii -periaate oli tuttua jo palveluajalta. Joukkuetovereiden näkeminen piristi valppaan ja reippaan reserviläisen mieltä. Eipä tarvinnut yksin helvetissä kärsiä. Sama porukka koossa, ainakin osittain. Kertyi reserviläiselle roppa kaupalla uusia muistoja, kahvin puutetta ja kipuja sekä nivusiin painetta. Juttuja kotiväelle kerrottavaksi. Lupaus tovereille kotiin lähdön hetkellä: ehkä takaisin sitten joskus kymmenen vuoden päästä. Sitten otetaan uudestaan.

Kului vuosi ensimmäisestä tornikirjeestä. Kolahti postiluukusta lattialle jälleen tornikirje. Kirosanojen saattelemana kuoren aukaisu: Ei helvetti, ei kai taas!

torstai 25. helmikuuta 2016

Kun ei saa kiinni..

Sairasloman jälkeen kirjoittaminen on tuntunut oudolta. Toki sattuuhan tuossa saikulla ollessa kaikenlaista, joka on saanut miettimään moniakin asioita. Niin tärkeää kuin kirjoittaminen oikeasti mulle on ja kuinka paljon siitä onkaan apua monessa mielessä, olen vaan alkanut miettimään, että mistä haluankaan todellisuudessa kirjoittaa niin avoimesti. Ehkä tämä tunne menee ohi, toivottavasti. Pää on vain hieman sekaisin kaikesta viime aikaisesta.


En ole mihinkään häviämässä. Bloggaamista en edelleenkään ole lopettamassa. Lapsettomuudesta kirjoittaminen siirtynee ainakin pääosin runomuotoon ja tuonne pikkutupa -blogin puolelle. Varmaan teemana pysyy täälläkin mukana. Nyt vain tuntuu, että on pakko ottaa hieman etäisyyttä viime viikon ryöpytyksen jälkeen. Kiitos teille ihanille lukijoille, jotka jaksatte tsempata ja tukea. Siitä olen saanut voimia.


Yleensä ajatellaan, että lapsettomuudessa kyse on siitä, että jommassa kummassa, naisessa tai miehessä, on vikaa. Olemme nyt parin viimeisen päivän aikana puhuneet ja puhuneet. Syynä voi olla myös olosuhteet. Ne ei meillä kovin suotuisat ole töiden vuoksi. Ja on tässä valjennut monta asiaa moneen suuntaan.


Kaiken tämän keskellä olen miettinyt jopa sitä, että onko mulla haluja jatkaa omassa työssäni. Stressaan niin helposti ja työni ei sitä ainakaan lievitä missään määrin. Vai olisinko ihan hukassa jos tekisin jotain muuta. Sanovat, että lapsettomuus jättää jäljen ihmiseen. Ymmärrän senkin nyt paremmin. Kaiken tämän jälkeen en voi mitenkään olla sama ihminen, vaikka olisinkin.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Lahjoja lapsille

Kummipojan synttäreitä vietettiin viikonloppuna. Olin päättänyt jo aikaa sitten, että ompelen lahjaksi pojalle uuden hupparin. Kaavojahan ei löytynyt itseltäni valmiina kokoa n. 155 vaan lainasin pojan kaapista hupparin, jonka pohjalta jo vuoden alussa kaavoja piirtelin. Kankaitakaan ei tarvinnut paitaa varten ostaa, sillä paksua collegea sattui olemaan valmiina.
Hihojen ja hupun kangas puolestaan on miehen paidan kankaan lopusta. Kävipä niin kurjasti, että olin hienosti ajatellut, että oman paitani kankaasta saisi pojan paitaan sekä etu- että takakappaleen. Eihän sitä kangasta jäänyt lähellekään niin paljoa, että olisi saanut etu- ja takakappaleen aikaiseksi. Ja kaiken lisäksi en ole edes varma olisiko siitä saanut edes toista kappaletta leikattua.
 
Minulla kävi tuuri, kun eräs ystäväni kutsui hänen luokse ompelemaan. Kankaiden vaihtokin olisi samalla mahdollista. Sain vaihdossa paksumpaa collegea. Loistavaa. Ei siis tarvinnut kangaskaupoille lähteä. Kotona kun sovitin kankaita yhteen, riemastuin suunnattomasti. Huppari saisi sopivasti väriä juurikin tuosta vihreästä kankaasta ja tarve hienoista koristeompeluista hävisi saman tien.
 
Paidan ompelun kanssa meinasi tulla paniikki. Selkä lihaksen venähdys vetäisi sairaslomalle ja ompelu ei tullut pieneen mielenkään kipeän käden kanssa. Juhlapäivän aamuna sitten sain pika surautuksena paidan ommeltua kasaan, vaikka mieli ei yhtään tehnytkään ommella. Lopputuloksessakin se valitettavasti näkyi. Resorit ompelin toisella tavalla kuin yleensä. Jälkikäteen on hyvä valitella. Mutta voin kyllä paljastaa, että kyllä muuten oikeasti hävetti antaa lahjaksi sutta ja sekundaa. Onneksi kummipoika oli uuteen paitaan tyytyväinen ja vaikutti ainakin tykkäävän lahjastaan. Mutta sen opin, etten jatkossa etenkään helmaresoreiden kanssa oikaise.
Koska päivänsankareita oli kaksi, jouduin vielä jälkikäteen toimittamaan pienemmälle päivänsankarille lupaamani lahjan. Tänä talvena kun on ollut tarvetta hieman paksummalle, ajattelin lahjaksi ommella pipon paksummasta collegesta. Omasta pipostani piirtelin kaavoja ja hieman pienensin. Lopputulos sai hymyn huulille ja makeat naurut.  Olihan pienemmän päivänsankarin ilme hyvä, kun pyysin häntä tuomaan päänsä, jotta saisi lahjapipon siihen koristeeksi.
 
Katseli hetken pipoa ja nauraen tuumasi, ettei se hänen päähänsä sopisi. No ei se sopinut, vaikka kuinka yritettiin. Olin sitten onnistunut tekemään pipon, joka oli ihan liian pieni, mutta nukelle kuitenkin liian iso. Noh onneksi perheessä on vauva, jolle pipo varmasti päähän mahtuu. Lupasin siis ommella tilalle toisen pipon ja senkin joustavammasta materiaalista. Aina ei mene niin kuin Strömsössä, mutta ehkä hyvä niin. Pipo nimittäin pelasti paskasta viikonlopusta ison osan. Hyvät naurut parantaa mieltä kummasti.


tiistai 23. helmikuuta 2016

Kun helvetti jäätyi


Saapui Hussilta kirje. Aika olisi varattu kummallekin yhteisesti. Jos olisin tiennyt mitä tuo kirjeen saaminen ja avaaminen saa aikaan, olisin antanut olla. Tiedänpä mitä sillä tarkoitetaan, kun sanotaan, "että sitten kun helvetti jäätyy."

Olipa oikeasti tuskainen loppuviikko. Ei ollut ympärillä puhetta. Väistelyä, ei kosketusta, siis edes sitä pienintä hipaisua. Lopulta paperit lenteli pitkin lattioita ja sitten itkettiin. Tai siis minä itkin. Yhdessä ei siis tässä vaiheessa mentäisi. Yritetään vielä ennen tarkempia tutkimuksia.

Peruin yhteisen naisten klinikalle. Jos ei yhdessä mennä, ei tutki kumpaakaan. Oli heidän viesti. Eivät tee julkisella pelkästään naisten tutkimuksia. Gynelle jos haluaa, niin yksityiselle on mentävä. Vaikka haluan ja toivon lasta, en oikeasti halua menettää tuota miestä. Kyllä hänkin lapsia haluaa.

Enpä kuitenkaan haluaisi olla mieheni vihamies. En halua toiste nähdä sitä, kun hän suuttuu. Melkein seitsemän vuotta ja ensimmäinen näin iso riita. Niin ja kun en oikeastaan voi sitä riidaksikaan sanoa. Loukkaantumista, puhumattomuutta, ovien paikomista. Ja syynä kirje, jossa oli aika molemmille, vaikka hain aikaa vain ja ainoastaan itselleni.

Menen yksityiselle. Varaan ajan laajaan gynekologiseen tutkimukseen. Siellä tutkivat vain minut. Nyt on asiasta puhuttu avoimemmin. Asiat saatiin selvitettyä.

Mutta ikinä en halua enää helvetin jäätyvän tässä taloudessa.

perjantai 19. helmikuuta 2016

lapsettomuus ja parisuhde

Eilen postiluukusta kolahti vihdoin ja viimein lähteaika lääkäriin. Avasin kuoren jännitysteksestä sekaisin. Oma hämmennys oli suhteellisen suuri, sillä aika oli suoraan hormonipolille. Ensin hoitajalle ja sitten lääkärille. Olin kyllä tietääkseni hakenut lähetettä gynegologille. Tarkoitus oli tässä vaiheessa vain katsoa, että onko mulla paikat kunnossa. Noh, eihän se ihan näin mennyt. Aikahan napsahti molemmille ja miehen reaktio oli ihan omaa luokkaansa. 

Avauduin miehen reaktiosta. Sain niskaani ryöpytyksen, jossa todettiin, että jos mieheni ei ole valmis tähän, ei hän ole valmis isäksikään. Kuinka paljon se loukkasi, vaikkei sanoja ollut sellaiseksi tarkoitettu. Kukaan muu ei tiedä meidän tilannetta. Olimme ajatelleet reitin hieman toisenlaiseksi. Juu, ymmärränhän minä, että on tärkeä tutkia molemmat, mutta kyllä ihmisen pitää itse olla valmis niihin tutkimuksiin. 

Jäin oikeasti miettimään sitä, miksi lapsettomuus saattaa hajottaa parisuhteen. Asetammeko me miehille niin suuria paineita? Jokainen käsittelee asiaa omalla tavallaan. On vaikea hakea apua siihen, jos asian käsittelyä ei ole itse vielä kunnolla päässyt tekemään. Joku voisi sanoa, että hyvän minun on puhua, kun ei ole taustalla raskaita hoitoja ja vuosikausien yritystä. Ehkä joku on sitä mieltä, etten saisi itseäni edes lapsettomaksi nimittää. 

Jotenkin vain tuntuu oudolta. Sanotaan, että pakota se niihin tutkimuksiin. Pitäisi yhdessä mennä ja molemmat tutkia. Vika ei aina ole naisessa. Joo ei aina ole naisessa, kyllä sen tiedän, mutta haluamme tietyllä tapaa hoitaa tämän omalla tavallamme. Meidän kohdalla ei hoitaja kuitenkaan päästä vielä aloittamaan. Siihen, että lapsettomuushoidot päästäisiinn aloittaamaan voi tietyistä syistä mennä vuosia. 

En halua menettää parisuhdettani lapsettomuuden vuoksi. Siihen en ole valmis. Ja moni kyseenalaistaa mieheni luottettavuuden, kun hän ei tässä vaiheessa lähde hoitoihin mukaan ja reagoi eilen tilanteeseen niin voimakkaasti. Mutta onko se toisaalta ihme? Jos haen lähetettä gynelle, ei sitä oikeasti tullut mieleen, että ne hormonipolille laittaa. Ei vaikka, kuinka tarkoituksena oli tarkistaa, että onko mussa jotain häikkää. 

Niin.. Lapsettomuus kuormittaa koko parisuhdetta. Se voi oikeasti vaikuttaa seksielämään, se voi vaikuttaa moneen muuhunkin. Olen itse valmis viemään asiaa eteenpäin, sillä olen ehtinyt asiaa työstämään kirjoittamalla ja puhumalla. Mutta kun kaikki eivät käsitele asioita samalla vauhdilla. Silloin ei reittikään voi olla samalainen. En halua tuhota parisuhdettani tämän takia, sillä olemme selvinneet jo niin monesta suosta yhdessä. Ja toisaalta, tiedän meidän löytävän tasapainon ja onnen myös siinä tilanteessa, jos emme koskaan lapsia saa. 

torstai 18. helmikuuta 2016

Sairasloman terveisiä

Onpas ollut helmikuu. Työtapaturma vei sairaslomalle. Paljon ylimääräistä paperityötä ja kipua. Aikaa. Sitähän mulla on. Kirjoittamista olen kaivannut ihan älyttömästi, mutta koneella kirjoittaminen on tehnyt kipeää.

Töissä ollessa venähti iso selkälihas jostain olkapään tuntumasta. Oikean käden puristus voima oli kateissa ja kivut ihan omaa luokkaansa. Katkonaisia yöunia ja vahva lääkitys. Nyt on onneksi suurimmat kivut selätetty. Tai sitten olen vain lääkkeistä niin turtana, etten mitään tunne.

Rakkausviikko jäi kesken. Blogi ollut heitteillä, mutta kyllä tämä tästä ajan kanssa. En ole mihinkään hävinnyt. Facea seuranneet ovat varmaan huomanneetkin ilmoituksen tauosta. Vai muistinko sitä sinnekään laittaa.

Ensi viikolla pitäisi saada palata töihin. Maltan tuskin odottaa. Kotona hajoaa vaan pää. En voi ommella, en kirjoittaa. Onneksi Netflix on viihdyttänyt teinidraama sarjalla.

Kiitos kun maltatte pysyä mukana, vaikka välillä on hiljaisempaa.

torstai 11. helmikuuta 2016

Rakkausviikko 2016 - Arvostettu saattohoito

Luin eilen iltasanomista uutisen, jossa kerrottiin saattohoidosta ja siitä, kuinka saattohoitoa tekevillä vapaaehtoisilla on lupa näyttää tunteensa. Voin vain kuvitella, kuinka raskasta on olla vapaaehtoisena saattohoitajana kuolevalle ihmiselle.

Pari vuotta sitten oli kotimaan kohteena yhteisvastuukeräyksessä juurikin saattohoito. Muistan yhteisvastuukeräyksen julisteet. Muistan sen, kuinka äiti piti todella sairaannäköistä lasta sylissään. Muistan, kuinka pysähdyin sen kuvan äärelle ja katsoin sitä pitkään. Omalla karulla tavallaan kuva oli kaunis, hyvin koskettava.

Kuva on vuoden 2015 yhteisvastuun kotimaan kohteen mainoskuva.
Muistan kuvaa katsoessani ajatelleeni, että entä jos tuo lapsi olisi yksin. Entä jos kukaan ei puhuisi hänelle siitä, mitä kuolema on. Jotenkin sitä ajattelee, kyllähän jokainen saa saattohoitoa, mutta yhteisvastuu avasi silmäsi oikeasti ajattelemaan asiaa. Tälläkin hetkellä joku on saattohoidossa jossain. Ilman monia vapaanehtoisia, saattohoito olisi paljon huonommassa jamassa. Ei olisi ollenkaan niin paljon vieressä istujia ja kädestä kiinni pitäjiä.

Viime vuoden aikana on koulutettu hurja määrä ihmisiä saattohoitoon. Heillä on aikaa kohdata ja olla läsnä. Mutta hekin ovat ihmisiä ja saavat näyttää tunteensa. Kuolema ehkä pelottaa ja itkettää. Olisinko minä valmis samaan kuin monet vapaaehtoiset? Voisinko minä katsoa lähestyvää kuolemaa ja kohdata sen? 

Valviran antama määrite saattohoidolle on seuraavanlainen:
"Saattohoito (hospice-hoito) on lähestyvää kuolemaa edeltävää hoitoa silloin, kuin kuoleman odotetaan tapahtuvan lähipäivien tai -viikkojen aikana. Se voi olla osa palliatiivista hoitoa ja sen tarkoituksena on tukea ja hoitaa yksilöllisesti kuolevaa ihmistä ja hänen läheisiään parhaalla mahdollisella tavalla inhimillisiä arvoja kunnioittaen. Saattohoidossa kuolevalla ja hänen läheisillään on mahdollisuus valmistautua lähestyvään kuolemaan. Saattohoidosta käytettiin aikaisemmin käsitettä terminaalihoito."
 

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Rakkausviikko 8.-15.2.2016

Olen viikonlopun leirin jälkeen ollut niin väsynyt ja olokin on ollut kuin junan alle jääneellä. Jokainen lihas on huutanut hoosiannaa. Onko siis mikään ihme, että rakkausviikkokin pääsi alkamaan niin, etten sitä meinannut muistaa millään.

Eilen illalla juuri ennen nukkumaan menoa, kun ehdin selailemaan uutisia, silmiini osui Iltasanomien sivuita auttamisgenerattorin. Idena onkin se, että mikä on juuri minullle sopiva tapa auttaa tänään. Ajatus on hyvä. pienellä vaivallahan me voimme auttaa muita, jotta kaikilla voisi olla vähän parempi täällä. Itselleni tuo generaattori vannotti, että lupaan järjestää ideointiplaverin töissä ja kuunnella muiden ideoita.

Tämän vuoden rakkausviikon teemana on "minä välitän". Puhutaan siis lähimmäisen rakkaudesta. Ihanaaa! Teema on minulle jotenkin jo valmiiksi niin tuttu, mutta kuitenkin tämän viikon aikana aion seurata rakkausviikon teeman mukaisesti omaa sydäntäni ja päätäni. Aioin välittää muista. Voisin soittaa ystävälle, jonka kansa en taas hetkeen ole ehtinyt puhumaan työkiireiden vuoksi. Ehkä saan järjestettyä aikaa niin, että ehtisimme yhdessä istumaan hetkeksi alas.

Vaikka rakkausviikko alkoi virallisesti maanantaina 8.2. Pidän lupaukseni itselleni. Etenkin nyt kun heräsin tähän hieman myöhään ja kesken kaiken. Tänäkin vuonna tämän rakkausviikon aikana ja hieman sen jälkeen tulee seitsemän virallista rakkausviikon postausta.

Tässä muuten ensimmäisenä tuo viime vuoden rakkausviikon parhaita paljoja, joita voi käydä vilkaisemassa.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Projektia housut: uuden kokeilua

Housuja tarvitsee aina. Etenkin vähän siistimpiä. Tarkoitan siistimmillä housuilla siis astetta siistimpiä kuin kuorihousut, jotka ovat aktiivisesti käytössä ympäri vuoden. Joo.. Tunnustan.. Mut voidaan laskea lähes suoraan tähän stereotyyppiseen tuulipuku-suomalaisten joukkoon. Mutta sitten on tämä samentti, josta olen tykännyt yläasteelta lähtein kuin hullu puurosta. En tiedä mikä siinä on materiaalina, mutta se vaan kiehtoo ja tuntuu jotenkin todella hyvältä.
 
Kangas on kangastukun pakan loppuja, suklaanruskeaa samenttia kapeilla raidoilla ja kaava on burdan housukavaava 6797, joka on ohuiden housujen kaava, mutta en vaan voinut kaavan mallia vastustaa, niinpä lähdin kokeilemaan miten ohkaselle kankalle tarkoitettu kaava toimii vähän paksumman kankaan kanssa.
Kaava tuntui jo käsittely vaiheessa omalta. Ainut huonopuoli siinä oli se, että kun ohkaisiin housuihin oli ajateltu, että vyötärö kaitale tulee resorista ja housuissa ei ole vetoketjua.. Piti siinä sitten ensimmäisenä miettiä vetoketjun sijainti, sivulle vai eteen. Koskaan en ollut etuvetoketjua tehnyt, joten päätin tarttua haasteeseen ja kokeilla jotain uutta. Hahmottelin kaavaan vetoketjun paikan ja vetoketjuhan sopi siihen kuin nenä päähän. Näin jälkikäteen tosin mieleen tuli, että tokihan tuon olisi voinut tehdä jollain toisella tavalla, jotta olisi tuon vetoketjun saanut vielä piiloon. Tiedän mikä siitä puuttuu, mutta en tiedä olisinko osannut laittaa sitä kiinni.
 
Ja kun kerran lähdin uuden kokeilun linjalle, päätin kokeilla myös sivutaskujen tekoja ja vyölenkkejä. Kummatkin uusia tuttavuuksia. Välillä on mukava haastaa itsensä oikeasti kokeilemaan jotain uutta. Siinä sivussa voi vaikka oppiakin jotain.
Taskut vaativat kyllä pientä pään raapimista. Ensin ompelin taskun ja sen vuorikankaan toisiinsa kiinni ja vasta sen jälkeen aloin oikeasti miettimään, ett niin.. Mites tämä tasku muuten pitäisikään kiinnittää housuun. Olisihan siinä pientä tappelun poikasta ja niskojen nakkelua, kun yritin epätoivoisesti ommella taskun suuta sivusaumaan ja se fiilis kun tajusi, että ei näin.. Taskujen kuuluisi siis kyllä olla kaavan mukaan housujen sisäpuolella, mutta voi vain tuumata, etten todellakaan saanut kiinni, että miten ihmeessä saan ne käännettyä sisäpuolelle, joten ne päätyivät sitten päälle.
 
Tasku on tuplatasku. Sivusta pääsee toiseen taskuun ja vyötärölinjalta toiseen. Vyötärölinjan kanssa kulkeva taskunsuu on lähinnä avaimia ja puhelinta varten. Avaimet saan näppärästi pienellä sulkkarilla kiinni avaimille tarkoitettuun lenkkiin ja sitten voin pudottaa avaimet taskuun tai halutessani jättää ne roikkumaan. Sivutaskujen kanssa tahtoo aina olla se ongelma, että puhelin ei vaan pysy matkassa mukana. Nyt on toiset taskut, joista ei tarvitse miettiä puhelimen tippumista.
 
Taskujen istuvuus hieman harmittaa. Ne vaatisivat vielä pientä kikkailua, mutta on ne näinkin hyvät. Nyt kun housuja katselee, olen ehkä jopa tyytyväinen siihen, ettei taskujen kiinnitys sujunut niin kuin Strömsössä. Nyt ne tuovat kivasti ilmettä.
Toinen varsinainen murheen kryyni oli housuja tehdessä vyötärökaitale. Ajatuksissani ollessa en taas osannut jotenkin nähdä sitä, että miten käy kun resorivyötärön siirtää sellaisenaan tämän tyylisiin housuihin. Virhe, isolla V:llä. Lopputuloshan on se, ettei vyötärö vaan istu millään. Noh. Pelastukseksi täytynee kyllä sanoa, että kun olin ottanut uuden kokeilemisen linjan ja haasteeksi heitin itselleni vyölenkit, saa housujen istuvuutta onneksi hieman korjattua.
 
Vyölenkkien teko oli itsessään helppoa. Mutta niiden kiinnitys vaatikin sitten vähän enemmän pinnan venyttämistä ja useamman neulan ompelukoneeseen. Tokihan sitä olisi voinut aloittaa silleen simppelisti ja laittaa vain ihan välttämättömät vyölenkit paikoilleen, mutta ehei, tämän rouvanhan oli pakko päästä heti leikkimään hienolla idealla ristiin menevistä lenkeistä. Kyllä siinä oli pieni taiteilu, että sain lenkit menemään juuri niin kuin halusin ja enemmän tuli varmasti niiden kiinni ompelussa käytettyä käsipyörää kuin paininjalkaa. Tykkään kuitenkin lopputuloksesta, vaikka se vaati verta hikeä ja kyyneliä. Ja kun huomasin, että lenkkejä jäi ylimääräisiä sai loistavan idean avainlenkeistä housuihin.
 
Avainlenkkien kiinnittäminen oli lopulta helppoa kuin heinän teko. Tosin kangasta ei ollut enää samalla tavalla paksusti ommellessa kuin mitä oli vyölenkkien kohdalla. Avainlenkit on mulle todella hyvä juttu ja niiden pitäisi olla vakiota jokaisissa housuissa, niin ei tarvitsisi aina etsiä avaimia. Mulla kun on pahana tapana laskea tavarat käsistäni johonkin ja sitten en vaan millään muista, että minne. Nyt tulee laitettua avaimet pääsääntöisesti suoraan lenkkiin kiinni.
Vielä housuista puuttuu takataskut. Olen kyllä ihan pokkana ottanut housut jo käyttöön, sillä takataskujen puuttuminen ei juurikaan häiritse. Näiden housujen kanssa tuli kyllä opittua paljon uutta, mutta samalla myös oikeasti kokeiltua omia taitojaan ihan toisella tavalla. Vaikka olen ommellut iän päivää housuista paitoihin ja vanhojen tanssipuvusta feresiin, en ollut koskaan aikaisemmin kokeillut näitä kikkoja.
 
Olen todella tyytyväinen, vaikka housuissa onkin sellaisia kohtia, jotka nyt ehkä tekisin toisella tavalla. Jos jotain tästä oikeasti opin, niin sen, että joskus on pakko haastaa itsensä uuden äärelle, jotta voi kehittyä. Tämä pätee kyllä moneen muuhunkin asiaan ompelun lisäksi.

Muoks. 11.2. Yleisön pyynnöstä vielä sovituskuva, jossa näkyy lahkeet. Pahoittelen kuvan laatua.

 
 

maanantai 8. helmikuuta 2016

Hommahuoneen värihaaste - Yritän ehtiä mukaan

HommaHuoneen -blogissa vilahti tammikuussa ompeluhaaste, johon ajattelin jo silloin lähteä mukaan. Hankin sinistä kangastakin, mutta se on edelleen laatikossa, koska en ole vain saanut sitä vielä esille tehdäkseni siitä mitään. Lupaan tsempata ja operoida sekä viime että tämän kuun haasteen pois alta vielä tässä kuussa, jos vaan aika suinkin antaa periksi.

Haasteen ajatuksena on, että värillä on väliä. Kaikki värit ei välttämättä sovi kaikille ja tiettyjä värejä sitä vaan joskus vierastaa todella paljon. Niin ja oman haasteensa tähän haasteeseen toki tuo se, että kun sitä ompelee oikeastaan pelkästään aikuiselle, siis itselleni ja miehelle, niin tietyt materiaalit tai värit jää automaattisesti pois jos ne ei miellytä silmää. Haasteeseen ei välttämättä tarvitse osallistua joka kuukausi.

Ja tässä vielä virallisen haasteen ohjeet.

  Tammikuu: sinisen kaikki sävyt
  Helmikuu: pastellisävyt
  Maaliskuu: vastavärien voima ja kontrastipari musta-valkoinen
  Huhtikuu: vihreän kaikki sävyt
  Toukokuu: keltainen ja oranssi, yhdessä tai erikseen
   Kesäkuu: turkoosi eri muodoissaan+ mihin väriin yhdistäisit sen?
  Heinäkuu: valkoinen ja vaaleat sävyt
  Elokuu: murretut värit
  Syyskuu: ruskean erilaiset vivahteet
  Lokakuu: musta ja harmaa
  Marraskuu: violetin ja lilan sävyt
  Joulukuu: punaisen kaikki sävyt sekä metallisävyt
 

Katsotaan mitä kaikkea tässä saadaan aikaiseksi. Tammikuun nyt ainakin, tosin jälki junassa ja tällekin kuulle olisi kankaat jo valmiina odottamassa. Sormet kyllä syyhyää, että ompelemaan pitäisi päästä ja etenkin niin, että se olisi rentouttavaa ja omaa aikaa.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Paitatehdas: Lämmin paita

Tuli kirpeä pakkastalvi monen leudon vuoden jälkeen. Toisaalta ihanaa, mutta toisaalta sitä tuli katsottua omaan vaatekaappiin vähän enemmän sillä silmällä. Nopea tuumaus aivan täpötäyden kaapin edessä, ettei fleecejen lisäksi mitään lämmin paitaa. Täytyihän siihen saada muutos aikaiseksi.
 
Ihastuin ihan älyttömästi siihen kaavaan, jolla tein miehelleni collarin joululahjaksi. Siispä kaivoin kaavat uudestaan esille ja piirsin muutamaa kokoa pienemmät itseäni varten. Kankaat olinkin laittanut jo joulukuun alussa kangastukulta tilaukseen, mutta eihän se ihan niin kuin Strömsössä mennyt, sillä onhan se hyvä tilata kahta täysin eri paksuista kangasta. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin laittaa kaikki palat samalta kaavalta. Onneksi resori antaa väriä.
Paita valmistui toki jo tammikuun alkupuolella juuri sopivasti koville pakkasille. Tekeminen oli helppoa ja nopeaa, kun olin jo yhden paidan tehnyt samalla kaavalla. Voisin veikata, että tästä burdan paitakaavasta tulee kestosuosikki, sillä malli on aivan ihana, etenkin kun tykkään siitä, että paidat saa olla vähän väljiä.

Korkea kaulus tuntui hyvältä vaihtoehdolta hupulle. Sillä saa hyvin blogattua pahimman tuulen ja viiman ja pitää hyvin lämmön. Paksu paita on lämmin ja hihojen leikkaus mahdollistaa monipuolisen puuhastelun paidassa, kun ei tarvitse aina miettiä, että ottaako olkasauma vastaan. Pääsee kädet liikkumaan joka suuntaan niin ryömiessä kuin kiipeillessäkin.
Paita itsessään syntyi hyvinkin nopeasti. Toisaalta olinhan jo yhden paidan tehnyt samalla kaavalla, joten enää ei tarvinnut hirveästi hahmotella, että mitkä saumat ommellaan yhteen. Paita oli valmis ennen kuin huomasinkaan.
 
 On kiva ommella itselle, mutta on kyllä kiva ommella muillekin.

 

maanantai 1. helmikuuta 2016

Karavaanari, karavaanari..

Lauantaina oli pitkästä aikaa mulla ja miehellä yhteinen vapaapäivä. Oltiin jo pitkän aikaa sitten puhuttu, että Vaasassa pitäisi kätköilyn tiimoilta käydä jälleen pyörähtämässä. Perjantai meni ensin pakatessa ja kun mies pääsi töistä kotiin, kannettiin autosta toiseen tavarat ja lähdettiin hakemaan vaihto-autoa tien päälle lainaan.
Saimme vaihtoautoksi matkailuauton. Ensin jopa hieman pelotti ajaa 80:piä, mutta sitten kun hetken oli totutellut, oli helpompi painaa kaasuakin. Koiruudellakin meni oma aikansa tottua uuteen autoon. Olisi tuo karvainen kaveri kovasti halunnut matkustaa pöydän päällä, mutta jotain syystä päädyin nappaamaan pöydän irti. Ei ehkä turvallisin paikka nelijalkaiselle ystävällemme.
Kätköreissuhan tämä oli. Ihan puhtaasti, tosin nyt oli ennalta valitut kohteet ja tarkka suunnitelma reitistä. Vuoroin meistä kumpikin ajoi, tosin mies jälleen huomattavasti enemmän. Näihin meidän reissuinhan kuuluu vähän unta ja paljon liikettä. Tai siis vastaavat reissut, mitä mies on ollut kaverinsa kanssa tekemässä. Onhan näissä oma hohtonsa. Etenkin asuntoautolla matkaa taittaessa. Majoittumista ei tarvinnut oikeasti miettiä sen enempää. Auto parkkiin kylmäaseman pihalle, punkka kuntoon ja pää tyynyyn. Unen laatu on taattu ja nukahtamisen kanssa ei ole ongelmaa, kun kello näyttää 5:30 aamuyöstä. Ja kolmen ja puolen tunnin yöunilla on ajaminen ihan omaa luokkaansa.
Väsyneenä sitä nukkuu missä vain ja tyynynä mikä vain..
Kokemus ja elämys. Ihan kiva tuollaisella oli matkaa taittaa. Mökki koko ajan mukana. Toisaalta kätköilyyn asuntoauto ei kyllä ole paras mahdollinen ajoneuvo. Eihän tuollainen kovin pienessä tilassa käänny ja taaksekaan ei ihan kunnolla näe. Mutta mutta. Parastahan reissussa oli jälleen kerran se, että sain viettää laatuaikaa miehen kanssa. Nyt on kroppa tiltissä ja kädet jumissa köyden jatkona olemisesta.