Ripaus sotkua ja sekamelskaa sekä saavillinen tempperamenttia, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta. Tekevälle sattuu ja tapahtuu. Kirjoituksia arjen hulinoista ja touhuista ja lapsettomuudesta sekä rakkaudesta geokätköilyyn sekä käsitöihin.


Translate

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Mainion Marraskuun 5. kooste

Synkkä ja pimeä marraskuu on loppumassa. Joululaulut soi taustalla ja kynttilät palaa ja luo valoa. Vieressä on kassa nenäliinoja ja nokka vuotaa kuin mikäkin. Vapaapäivän iloja on aloittaa joulusiivous. Sain vaihdettua verhot ja siivottua olohuonetta. Voimat on hieman veks, mutta huomenna täytyy kuitenkin töihin mennä. Tässä tämän viikon tunnelmia.

Hyvän teon suunnittelua
Viime kesänä ihanat kaasoni järjestivät minulle juuri minun näköiset polttarit, jossa oli täysin huomioitu minun toiveeni. Kaasoja muistin jo ennen häitä, jolloin istuimme alas viettämään iltaa yhdessä hyvän ruuan ja viinin merkeissä. Myös häiden jälkeen annoin heille pienet kiitoslahjat. Nyt vuoden alussa on kuitenkin virallisen kiitokset aika. Luvassa on yllätysten ilta. Jotain sellaista mitä he eivät osaa odottaa. Tätä olen suunnitellut pitkään ja hartaasti. Toisten piristäminen on varsinainen hyvä teko, johon kuka tahansa pystyisi niin halutessaan.

Väriä elämään
 Minun ikuisuusprojekti. Tätä olen nyt vuoden verran tehnyt hartaasti ja rakkkaudella. Ja edelleen se on kesken. Vielä puuttuu toinen jalka ja kaksi kättä. Vieläkään en siis saanut sitä eteenpäin. Ranne posahti lokakuussa ja edelleen virkkaaminen tekee kipeää ja rasittaa rannetta pahasti. Noh yritys on kova ja toivon hartaasti, että saisin sen vielä ehtimään jouluksi perille.

Hellyyttä väsyneille jaloille
Ensimmäiset pikkujoulut on takana ja ihana ystäväni oli järjestänyt pikkujouluihin kunnon jalkojen hemmotteluhetken. Mikäpä olikaan parempi työpäivän jälkeen kuin istua alas hyvässä seurassa glögilasin kanssa ja nauttia. Ja kuinka hyvää se tekikään jaloille.

Riemastuttavat lapset
Tällä viikolla olen ehtinyt näkemään ystäviä ihan urakalla. Kävin moikkaamassa erästä ystävääni ja hänen lapsiaan. Vanhempi lapsista halusi laulaa kanssamme joululauluja ja otimme siitä ilon irti kun kirjasta saatiin säestyskin valmiiksi. Kyllä lapsista saa sitä hyvää energiaa.

Kirpeää raikkauttako?
Kirpeää ilmaa ja raikkautta saa vielä odottaa varmaan hetken. Kipeänä on kuitenkin ihanaa oikaista itsensä sängylle sellaisen kirjan kanssa, jossa ei tarvitse ajatella mitään. Jostain syystä kirjahyllystä löytyi "Tohtori Sykerö ja Maailman makein noita" -niminen kirja. Tottakai otin ilon irti ja samalla nautin kirpeistä karkeista. Sain sen kirpeyden kuitenkin, vaikka en sitä ulkoilmasta saanutkaan.

Perheeni
Tämä kuva on otettu reilu neljä vuotta sitten. Tosin sen kertoo paljon meistä ja meidän elämästämme edelleen. Koira, Sofi, on kyllä se, joka rytmittää arkeamme ja elämäämme ihan toden teolla. Kummatkin on äärimmäisen rakkaita ja tärkeitä.

1. Adventti ja kynttilän valo
Ensimmäinen adventti. Tästä se joulun odotus todella alkaa. Tosin joulukuu on töissä aina kovin kiireinen ja sitä kiirettä riittää ihan sinne aaton lähelle asti. Tänä vuonna kuitenkin ajattelin päästä joulun tunnelmaan jo joulukuun alusta. Ihana joulukalenterikin odottaa avaamista, vaikka koira ehti sen kanssa ottamaan jo varaslähdön, kun eilisissä kuumehouruissa unohdin nostaa sen tuolilta turvaan. Ainakin tiedän, että kalenteri on odottamisen arvoinen, kun Sofikin oli siitä niin kiinnostunut.

Jään nyt nauttimaan joululauluista glögimukin äärellä ja parantelemaan tätä flunssaa, että huomenna oikeasti pääsisin töihin. Nyt ei ole aikaa sairastaa. Katsellaan sitten jouluna...

perjantai 28. marraskuuta 2014

Hyvää huomenta!

http://photos-e.ak.instagram.com/hphotos-ak-xpa1/10747802_689450911169692_658134026_n.jpg

Minä istun koneella, mies ja koira nukkuu.. Ihan kohta pitäisi jälleen hypätä auton rattiin ja lähteä ajamaan aamuruuhkassa kohti töitä. Tämän aamun vietänkin perhekerhossa. Minun ensimmäinen. Lupasin tuurata työtoveria, joka ei päässe paikalle. Hieman jännittää.

Olen paljon luontevampi kouluikäisten kanssa. Nuoretkin vielä menevät, mutta aikuiset. En oikein tiedä miten heidän kanssa ollaan. Mistä puhua tai pitäisikö minun ohjata jotain. Joten en ole tälle aamulle valmistellut juuri mitään. Toisaalta kuulemma on lupa vain olla, jutella ja juoda kahvia. Niin. Riittääkö se siis, että olen läsnä?

Niin ja millainen sitten on riittävä läsnäolo? Saanko istua aamukoomassa hiljaa huoneennurkassa ja kuunnella kun muut puhuvat? Vai täytyykö minun yrittää heti aamusta olla sosiaalinen...? Onpa siinä taas tälle aamulle mietittävää.

Mutta kaipa sitä pitäisi mennä laittamaan kenkiä jalkaan ja lähteä töitä kohti.

torstai 27. marraskuuta 2014

Voinko sanoa, etten ole mitään mieltä?



Olen seurannut Iltalehden linkin kautta käytävää keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista. Olen kuunnellut useamman tunnin kansanedustajien puheita puolesta ja vastaan. On vedottu ihmisoikeuksiin, lasten oikeuksiin, Raamattuun, rakkauteen ja muutamaan muuhunkin asiaan.

Lähipiirissä tiedetään, että olen varsin konservatiivinen tyyppi. Mutta tähän asiaan en osaa sanoa juuta enkä jaata.

Tyydyn siis siihen, minkä päätöksen eduskunta tekee. Päätös ei ole minun päätettävissä. Ja toisaalta minä en edes haluaisi olla tästä asiasta päättämässä. On päätös kumpi tahansa, se tulee loukkaamaan ihmisiä ja kirkosta eroaa todennäköisesti myös ihmisiä.

Ennen kaikkea minä toivon päättäjille viisautta tasa-arvoisen avioliittolaki  asian edessä. Viisautta käsitellä asiaa ja löytää ratkaisu tähän.
Kumpi? Sitä ei minun onneksi tarvitse itse päättää.




keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Mainion Marraskuun 4. kooste



Mainion Marraskuun -haaste alkaa lähestyä loppuaan. Sitten ollaankin jo jouulukuussa ja päivät jouluaattoon vähenee.. Apua. Kaikki lahjat hankkimatta! Ja jälleen vannoin itselleni, että aloitan lahjojen hankimisen ajoissa. Ja taas.. tässä ollaan.. Noh lahja pohdintoihin palaan kuitenkin myöhemmin joulukalenterin merkeissä, joka on myös osa bloggaajien blogiyhteistyötä.

Mutta nyt asiaan ja viime viikon kuviin ja tunnelmiin.


Piristystä arkeen
Piristystä arkeen tuo kahvi ja Bones. Onnekseni huomaisin, että Bonesista oli tullut uusi kausi netfliksiin saataville. Mikäpä onkaan parempi tapa aloittaa päivä kuin kahvi ja jakso murhamysteereitä. Jos olisin hautausurakoitsija, tämä intohimo ymmärrettäisiin ehkä paremmin.

Koko päivästähän ei tule mitään, jos ei saa rauhassa aamulla herätä. Useammankin päivän voin kertoa, kuinka kaikki on menneet pieleen vain sen takia, että olen nukkunut pommiin ja hirveällä kiireellä joutunut lähtemään töihin. Mutta nyt aamuisin saan koomata kaikessa rauhassa Bonesin ja kahvin kanssa. Aah mitä luksusta! 

Valo
Kynttiläthän on niitä mitä voisin polttaa läpi koko vuoden. Kynttilän valo on jotenkinkin paljon pehmeäpi ja tunnelmallisempi kuin mitä on sähkövalo. Meillä on jokaisessa huoneessa kynttilöitä ja nyt kun iltaisin on pimeää, on ihana sammuttaa kaikki lamput ja sytyttää kynttilöitä loistamaan pimeään. Kynttilöistä huomaakin sen, että yksi kynttilä ei valaise samalla tavalla kuin mitä esimerkiksi kaksi tai siitä useampi kynttilä.

Niin ja sitä paitsi kynttilän valo on romanttista. Ja kyllä miehenikin sytyttää kynttilöitä palamaan. Ihan vain tunnelmaa luodakseen. Tai sitten sähköä säästääkseen. Noh, tuota en kyllä laita pahakseni.
Yllätys
 Tosin tätä yllätystä ei ole viime aikoina nautittu vaan kuva on jostain kumman syystä kaivettu esiin arkistojen kätköstä. Mutta siis meillä saatetaan toinen yllättää aamupalalla tai vaikka herkullisen ruuan valmistamisella niin, että ruoka on valmiina kun toinen tulee illalla töistä kotiin. Ja koska me emme juurikaan eineksiä syö, niin teemme ruuan aika pitkälle itse valmiiksi asti. Tosin toisinaan tulee hieman oikeaistua, mutta itse tehty on itse tehtyä ja silloin tietää varmasti mitä syö. Aina parempi vaihtoehto.

Olemme myös todenneet, että ruisburgereissa on huomattavasti parempi maku kuin mitä normisämpylällä tehtynä. Ja ranuthan ei tietenkään ole mitään perus tikkuranskalaisia vaan ristikkoa sen olla pitää. Ruoka on se missä meillä ei tingitä. Etenkään silloin kun on aikaa sitä kunnolla laittaa. Usein kyllä mennään sieltä mistä aita on matalin, koska muuten söisimme yöllä yhden jälkeen.
Lempipaikkani
 En ole ainoa kenen lempipaikka on juuri tuossa sohvan nurkassa. Usein miten koiran kanssa on periaate, että kumpi ehtii ensin, jos olemme kahdestaan kotona. Ja toisaalta kirjaa lukiessa, menenkin mielummin toiseenpäähän sohvaa, jossa on lukuvalo.

Mikä onkaan sen parempi tapa nauttia kirjasta etenkin näin syksyllä kun ottaa suklaataa esille ja glögiä mukiin ja istua alas lukemaan. Etenkin jos on hyvä kirja. Silloin kirjan saattaa lukaista kertaheitolla loppuun asti. Ja nämä lukuhetket ovat niitä nautinnollisimpia.

Lämpö
Nuotio on sellainen mitä meistä kumpikin kaipaa. Silloin kun pääsemme lähtemään mökille, emme edes harkitse tekevämme ruokaa hellalla vaan melkein kaikki ruoka tehdäänkin nuotiolla. Ai miksi? Noh siinä on vaan jotain. Ensinnäkin nuotion epätasainen lämpö antaa haastetta ruuanlaittoon ja siitä saa ruokaan sen aidon savun maun. Ja toiseksi ainakin on lämmin, koska nuotion äärellä tulee lämmin.

Ja kunnon nokipannukahvit. Hmm.. Herkullista. Ja kaveriksihan voi laittaa banaanisuklaata, jos iskee makean himo. Niin nuotiolla voi valmistaa monenlaista ruokaa. Toiset tekee hampurilaisia, mutta meillä kalaruuat on se must juttu silloin kun siihen vain on mahdollisuus. 

Ystävyys
Ystävyys, ystävät.. Niin ystävät on niitä ihmisiä, joitka kulkee rinnalla ja joille voi jakaa oikeastaan asian kuin asiankin.  Niin ja heidän käsiin uskaltaisi antaa oman henkensäkin. Olen siinä määrin onnekas, että minulla on useita tälläisiä ystäviä. Joku sanoi joskus, ettei ihmisellä voisi olla kuin vain yksi niin hyvä ystävä, että sen käsiin uskaltaisi jättää elämänsä. Minulla on niitä enemmän kuin viisi.Suurin osa heistä on kulkenut kanssani melkein puolet elämästäni elleivät jopa enemmänkin ja toiset taas ovat olleet vähän vähemmän aikaan. Mutta se onkin se ystävyydenside.

Ystävyys on jotain aivan käsittämätöntä. Se on sitä, että juttu jatkuu juuri siitä mihin se on silloin joskus jäänyt. Tai se on sitä, että keskellä yöllä voi puhelin soida, jos toinen tarvitsee apua tai lohtua. Se on myös toisen puolesta rukoilemista. Ennen kaikkea ystävyys on vastavuoroista. Molmmat antaa ja molemmat saa. Niin ja välillä ystävyys on vaan sitä, että tietää, että on olemassa joku, jolle voi soittaa ja saa antaa kaiken tulla. Toinen voi laittaa kaiuttimen päälle ja hiihdellä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa hakemaan kupillisen kahvia. Niin ja ystävyys on läsnäoloa, naurua ja hervottomia juttuja. Siinä on kyse ymmärtämisestä ja toisinaan kyllä myöskin paistinpannusta.

Niin... Ystävät ovat niitä elämän arvokkaimpia jalokiviä. Niitä aarteita, joita ei voi millään rahalla korvata. Ja ystävyyteen kuuluukin luottamus ja kunnioitus. Ja tietysti sitä, että uskalletaan heittäytyä tuntemattomaan, kuten rakkaat, ihanat kaasoni tekivät silloin kun eivät vielä toisisaan tunteneet ja nyt ollaan samalla porukalla lähdössä viettämään Sielun Siskojen -iltaa Kaijan tahtiin. Niin ja joskus se ystävä voikin löytyä aivan nurkan takaa, täysin arvaamatta. ;)

Rauhoittava maisema


Olen rannikolla asunut pienempänä. Ja veden äärellä on rauhallista olla. Siinä on vaan jotain sellaista, joka pitää mielen tyynenä. Hassua. Ja sitten vielä meri. Se onkin asia aivan erikkeen. Siinä vasta onkin sitä jotain. Meren rannalla tuntuu, että levoton mieli rauhoittuu ja saa hetken hengähtää ja vain olla. Ehkä se on se meren tuoksu tai ne laineiden liplatukset tai jotain. Joskus voisin vain istua rantakallioilla ja katsella merta.


tiistai 25. marraskuuta 2014

Tasa-arvoisesta avioliittolaista..

Varsinaisesti en nyt ota kantaa koko lakiehdotukseen. Mutta tiesittekös sen, että kun Ruotsissa siirryttiin tasa-arvoiseen avioliittolakiin monet maat eväsivät ruotsalaisilta adoptio mahdollisuuden?

Entä miten käy meidän jos laki menee läpi? Jos laki menee läpi niin joudunko elämään lapsettomana loppuelämäni jos biologista ei kuulu?

Mihin häviää minun mahdollisuus olla äiti? Ai niin, mutta eihän se ole ihmisoikeus. Eli minulla ei siis ole varsinaisesti edes oikeutta olla äiti.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Mainion Marraskuun 3. kooste

No niin, teknisten ongelmien vuoksi voittoon.. Puhelin kävi kahden viikon huollossa ja kuinka orppo olo olikaan ilman sitä. Noh tästä syystä haasteen suorittaminen on oollut hieman takkuista, koska kuvan laatu. Noh. Tietäähän sen jokainen. Kuvat saatu otettua aina jollakin aika välillä, mutta koska en ole ajan kanssa ehtinyt istumaan koneelle niin pahoitteluni venähtäneestä päivitystauosta haasteen suhteen.

Tässä se kuitenkin olisi, nimittäin Mainio Marraskuun -haasteen toinen kuvapäivitys. Niin ja tosiaan. Haastehan on osa facebookin Bloggaajien Blogiyhteistyöt - BB-kamut -yhteistyötä. Ja vielä alku viikosta saatetaan haaste ajantasalle ja myös viime viikko samalla pakettiin ja tänne katseltavaksi. Joten pysykää siis kanavalla.



Irja Askola: Pyhän kanssa piilosilla
Harmaa arki, todellakin. Puhelin lähti huoltoon. Ja tietysti juuri silloin kuin sitä olisi kaikkein eniten tarvinnut. Siis oikeasti. Illalla olisi ollut eräs tilaisuus töissä johon olisin tarvinnut kameraa, joka näppärästi kulkee puhelimen kanssa samassa paketissa. Tuo Irjan runo on lahjakirjasta. Niin. Joku ehkä miettiin miten se liittyy kauniiseen harmauteen, joka oli päivän teemana. 

Omassa mielessä sitä, jotenkin ajattelee kristytyn olemista tänä aikana ja tämän päivän Suomessa. Ja näiden asioiden ollessa vahvasti pinnalla, Irjan runo antoi toivoa ja muistutuksen siitä, että usko on se, joka ratkaisee. Ei muu. Niin, saan kulkea tiell, jolla Pyhä hipaisee. Valoa siis harmaaseen arkeen, joka muuttui kauniimmaksi. En olekaan yksin. 

Syksyn projektille löytyi käyttäjä
Koko alkusyksyn virkkasin mattoa. Virkkasin sitä kylläkin alunperin ihan muuhun tarkoitukseen kuin Sofille nukkumapaikaksi, mutta en jaksanut odottaa sen käyttöönottoa. Vaihdoimme makkarissa huonekalujen paikkaa ja saimme huoneeseen oikeasti tyhjää tilaa. Laitoin maton lattialle ja ei mennyt kauaa niin  koiruus oli siinä jo nukkumassa. Niin. Hymyhän siinä nousi huulille. Kelpo matto, jolle löytyi käyttötarkoitus jo tässä vaiheessa. Ei tarvitse enää pitää piilossa kaapin päällä vaan saa olla sängyn päädyssä lattialla. 

Tie Vie - Usko ja teot
Olen paljon puhunut siitä, että tuntuu siltä, ettei kotiseurakuntani järjestä toimintaa ikäluokalleni. Tai siis kyllähän he järjestävät iltoja nuorille aikuisille, jotka ovat 18-30 -vuotiaita, mutta en halua mennä niihin. Ai miksi? No siksi, että tiedän, etten pysty olemaan siellä omana itsenäni vaan ottaisin ns. työroolin päälle. Katselin sitten seurakunnan toimintaa hieman tarkemmin. Olisiko jotain mikä voisi olla se minun juttu? Mitä täälläpäin oikeasti tarjotaan?

Pitkään arvoin, että lähdenkö istumaan Tie vie -iltaan. J olisi illan töissä ja voisin viettää illan yhtä hyvin Bonesin seurassa. Sain kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja löysin itseni paikan päältä. Hyvä fiilis jäin. Minä jaksoin olla sosiaalinen työpäivän jälkeen. Onnistuin!

Yksi lempikupeistani
Kahvin juonti on asenne juttu, joten mikäpä olisikaan parempi ratkaisu nauttia kahvista kuin tehdä se mukista, jonka käyttö vaatii asennetta. Ja koska puhelin oli huollossa en saanut otettua toisesta kupista kuvaa. Paljastan sen siis teille vielä syksyn aikana. Se kuppi jos mikä on nimenomaan työkäyttöä varten ja kun sen näette, ymmärätte hyvin että miksi. Niin joo ja tuo kuvan muki toimii hyvin myös muistutuksena siitä, että kahvilta pitäisi joskus palataa myös työn ääreen. Etenkin toimistopäivinä. Siksi tuo on paikkansa saanutkin toimiston keittiön kapista, eikä toiselta, ensisijaiselta, työpisteeltäni.

Kortti rakkaalle
Olin lähdössä leirille reiluksi viikoksi. Leirin bussi lähti Lahdesta vai olikohan se Nastolasta. Noh, joka tapauksessa tämän kortin lähettämisestä on kulunut aikaa kolme tai neljä vuotta. Joka tapauksessa, kortin laitoin postiin Lahden rautatieasemalta. Olin unohtanut ennen lähtöä kertoa kuinka paljon miestäni rakastankaan ja juna matkalla kohti Lahtea oli jo koti-ikävä alkanut hiipimään pintaan. Bingo! Ole siinä siiten reilu viikko leirillä.

Omaa oloani helpottaakseni sujautin kortin postiin ja laskeskelin, sen olevan perillä kotopuolessa pikapuoliin. Niin ja mikäpä sen mukavampi tapa piristää toista kuin kortin lähetäminen. Oli kuulemma ollut hieman hämillään kortista. Mutta jääkaapin oveen oli sen laittanut näkyville, ja siinä tuo kortti on nykyäänkin. Muistuttamassa siitä tärkeästä asiasta, eli rakkaudesta.

Ja pakko oli tarkistaa.. Jostain syystä kortissa ei ole leimausta ollenkaan. Joten tuo voisi olla miltä ajalta vuodelta vaan. Hmm.. pitäisikö se lähettää uudestaan?

Uudet kuviot piristää vanhaakin harrastusta
Juu, minun ja mieheni yhteinen harrastus on tuo geokätköily. Viime aikoina se on saanut uusia elementtejä, kun saatiin eräältä geokollegalta valjaat ja slingit lainaan. Minulle sitten heitettiin, että käy kokeilemassa, ei tarvi kun puoleenväliin mennä ja sitten voi tulla alas. Minähän menin. Ensin puoleenväliin ja siinä tuumasin, että pahus olen melkein perillä ja jatkoin matkaa ylös asti. Noh sanottakoon, että alastulo oli se astetta helpompi. Lihakset oli seuraavana päivänä hieman jumissa, mutta into heräsi. Varusteet on saatava. Niin köysille kuin slingeillekin. Pahus. Kalliiksi tulee. Omat varusteet helpottaa niin paljon. Ei oltaisi enää riippuvaisia muista.









Tänä vuonna olen toteuttanut haaveita ja unelmia ihan urakalla. Joten ehkä noista varusteista voi vielä tovin haaveilla. Hintaahan niillä on yleensä reilusti.

Näistä olenkin jonkun verran kirjoittanut ja ne löytyvät täältä ja täältä. Ensimmäinen tämän vuoden toteutettu haave oli siis avioliitto ja toinen rullaluistelun puolikasmaratoni. Kolmatta en saa tälle vuodelle toteutettua, ja nyt en puhu välineiden hommaamisesta.


Tärkeitä asioita elämässäni
Olen käsillä tekijä. Nautin suunnattomasti käsitöistä ja näpertelystä niiden parissa. Alakulmassa olevat porot ovat viime joulun tuotoksia, jotka ovat olleet ympäri vuoden tv-tason hyllyllä. Noitakin tehtiin yhteistyössä miehen kanssa. Minä tein poron muuten, mutta mies valitsi koristelangat porpen sarviin. Kaiken kaikkiaan taisin viime jouluna tehdä viitisen kappaletta poroja. Kolme niistä kylläkin jatkoi matkaa eteenpäin ilahduttamaan muita.

Koira, Sofi on kyllä yksi onnellisuustekijä meidän huushollissa. On pakko lähteä ulos, tuli siellä sitten vettä tai pieniä mummoja. Ja mikäpä onkaan parasta kuin katsella toisen suunnatonta riemua siitä, että pääsee juoksemaan vapaana koirapuistossa ja keskellä metsää. Kyllä tuollainen otus tuo paljon iloa arkeen ja ennen kaikkea se lisää fyysistä kuntoa itselläkin.

Niin ja sitten on tämä kirjoittaminen. Ilman kirjoittamista pää varmaan sekoaisi. Puhuminen kun ei ole vahvin osa-alueeni itseni ilmaissuun. Kirjoittaessa saan jäsentää ajatukset ihan toisella tavalla ja pyöritellä asiaa ympäri ja ämpäri. Ja etenkin tällä hetkellä, kirjoittaminen on se mistä saa voimaa. Tämä on niitä asioita, josta en voisi ajatella luopuvani ollenkaan.

Niin ja tähän loppuun on hyvä mainita, että puhelinkin tuli huollosta. Ei mennyt takuuseen, mutta onneksi on kotivakuutus olemassa. Ja mikä parasta, nyt on kaikki tarvittava mukana koko ajan.

torstai 20. marraskuuta 2014

Syksyn väsymys

Nyt ei kyllä oikeasti jaksaisi. Väsyttää nimittäin ihan älyttömästi.

On tämä syksy vaan aina jotenkin niin kummallinen. Silloin kun kesä loppuu ja puiden lehdet alkavat vaihtamaan väriä, nautin suunnaattomasti siitä ruskan tunnusta ja kaipaan pohjoiseen, missä rusa on paljon voimakkaampi kuin täällä etelässä.

Ja kun lehdet tippuu pois ja alkaa se todellinen pimeys, minua vaan väsyttää. Olo on niin väsynyt ja uuvahtanut, että kyllä sitä tässä vaiheessa joulua oikeasti jo odottaa. a sitäkin vain sen takia, että saisi oikeasti hetken hengähtää.

Niin. Minä en pidä pimeästä ja koleasta syksystä. Kosteus tunkeutuu kylmänä luihin ja ytimiin. Päässä jyskyttää ja lihaksia särkee. Niin kuka sanoi, että syksy on ihanaa? Vettä sataa ja sitä rataa. Olisi edes lunta niin tämä olisi helpompi kestää. Valon määrä lisääntyisi heti.

Tule jo joulu ja loma. En aksa odottaa..

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Arjen Teologiaa - Läsnäolon kaipuu

Olin päättänyt, tänään sen teen. Otan itseäni niskasta kiinni ja lähden liikkeelle, koska työtehtävät eivät olleet esteenä ja aihekin oli ihan mielenkiintoinen. Niin ja paikalla olisi ainakin joku tuttu, nimittäin pappi ja mieskin olisi koko illan töissä.

Astuin ovesta sisään tuttuun tilaan. Tunsin katseita niskassa kun siirryin peremmälle. Olin automaattisesti ottanut työroolin päälle.

Pappi kyseli kuulumisia, en minä saanut muuta vastattua kuin töitä, töitä ja töitä, hyvää kuuluu. Olin jo ehtinyt ottamaan työroolin haarniskaksi. Olisin ehkä halunnut sanoa jotain muutakin, mutta yhtäkkiä se ei tuntunutkaan luontevalta ja hyvältä. Joten juteltiin sitten niitä näitä.

Vaikka en saanut suutani auki, sain kuitenkin kokea sen, mitä tarkoitetaan sillä, että kokee tulleensa kohdatuksi läsnäolosta. Niin läsnäolosta. Ja tiedän, että olisin tullut kuulluksi, jos olisin saanut suuni auki.

Toisaalta en kaivannut pelkästään läsnäoloa ihmisiltä, kaipasin ennen kaikkea ssitä, että saan olla Jumalan lähellä  ja tulla kohdatuksi Jumalan silmien edessä. Ja kuinka oaljon olinkaan kaivannut Jumalan läsnäoloa.

Vaikka töissä tuleekin oltua samojen asioiden äärellä, on silti aina välillä vaikeaa huolehtia omasta uskosta ja turvautua Jumalan läsnäoloon. Sain hiljentyä, kuunnella ja olla. Ennen kaikkea sain olla Jumalan kasvojen edessä juuri sellaisena kuin olen ja omien asioideni kanssa.

Sain tulla kohdatuksi Jumalan kasvojen edessä, Hänen läsnäollessa.

torstai 13. marraskuuta 2014

Tie vie ja ajatukset kulkee..

Onpas taas ollut jotenkin omituinen viikko. Väsymystä riittää, samoin kuin töitä. Tällä viikolla olen saanut mukavasti aloittaa työnteon partioasioissa ja seurata lupauksen antoa samoin kuin erään lippukunnan juhlaa suurten muutosten äärellä.

Parasta tällä viikolla on kuitenkin ollut ihanan vihkipappimme tapaaminen. Miten paljon helpompi olikaan mennä tilaisuuteen seurakuntalaisena kun tiesin, että oikeasti tunnen sieltä jonkun. Tosin, jos kyseinen pappi ei olisi siellä ollut, en olisi mennyt. Häntä kun on kiva kuunnella ja sitä rataa.

Kyllä sitä toisinaan miettii, että toisille on vain annettu hieman paremmat eväät tähän maailmaan. Eilen istuin tilaisuudessa ja kuuntelin (ainakin osittain) papin alustusta illan teemaan ja siihen mistä juontaa juuret uskon ja tekoen yhteiseen historiaan. Kaiken sen muistan mitä sain ylös kirjoitettua, mutta juuri muuta en.

Menin iltaan ristiriitaisin tuntein. En halunnut viettää iltaa yksin kotona, kun mies oli töissä ja ajatukset juoksivat jälleen kerran sellaista oravan pyörää. Omalla tavallani olisin ehkä halunnut avata sanaisen arkkuni ja antaa kaiken tulla ulos. Mutta siinä vaiheessa kun kysytään, että mitä kuuluu, on helppo vastata sillä perinteisellä "töitä, töitä ja töitä" ja hymyillä kauniisti päälle. Niihän siinä kävi tälläkin kertaa. Eipä minusta ollut avaamaan suutani. Toisaalta ehkä ihan hyvä ja toisaalta ehkä jotain muuta.. Jostain asioista on vaan niin vaikea puhua. 

Ilta oli kaiken kaikkiaan hyvä. Mieli oli hyvä siinä vaiheessa kun lähdin tilaisuudesta eteenpäin. Sain toisaalta kokea seurakuntalaisen asemassa sen, että miten paljon merkitsee tutun työntekijän läsnäolo ja se, että oikeasti kokee itsensä tervetulleeksi. Ja jotenkin en näe yhtään huonona sitä, että katson tarkkaan kenen työntekijän "tilaisuuksiin" menen.

Tässä tapauksessa tiesin jo etukäteen, että ilta tarjoaisi minulle jotain. Jotain sellaista minkä avulla jaksaa taas vähän matkaa eteenpäin.Tosin tänään ja eilen illalla olen hymyillyt varmaan enemmän kuin pitkään aikaan. Joten läsnäolollakin on jo pelkästään suuri vaikutus ja sillä, että tiedän sen, että olisin tullut kuulluksi jos olisin avannut suuni muutenkin kuin keskustellakseni somesta.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Mainio Marraskuu, 2. kooste

Tämän viikon kuvahaaste osuus alkoi hyvällä uutisella. Kerrankin tuli luettua uutisista muutakin kuin vain otsikot. Uutisvirtaa kahlatessani silmiin osui synkkiä ja huonoja uutisia. Ja niitä tuntui vain riittävän. Yt-neuvottelut, Rautavaaran tragedia, suomalaisen pikkutytön kuolema ulkomailla jne. Kuitenkin löysin kuin löysinkin hyvän uutisen: vinkki ssynkkien syyspäivien piristykseksi. Mahtavaa! Ihanaa, että tälläisiä jaetaan ihan uutisissa asti. Oikeasti!

Toinen kuva vei minut lapsuusmuistoihin. Ne piirretyt: Alfred J. Kwak, Matka maailman ympäri ja matka maan keskipisteeseen, Sandokai ja tietenkin kolme muskettikoiraa. Mitä muistoja virtasikaan mieleen, etenkin Alfredista ja Sandokanista. Näistä olenkin aikoinaan kirjoitellut enemmän tuolla vanhan blogin puolella.

Miten paljon noista sarjoista nouseekaan hyviä muistoja mieleen. Ja mikä parasta näihin muistoihin on aina ihana palata uudestaan ja uudestaan. Vähän niin kuin silloin ennen vanhaan, jolloin leikki jatkui aina siitä mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt, vaikka välissä olisi ollut kuinka pitkä aika tahansa. Nämä ovat niitä muistoja, joista haluan pitää kiinni myös sitten kun olen vanha. Toisaalta olkoon tämä myös osoitus siitä, että ei ne tv-ohjelmat ole niitä pahoja ja huonoja. Kyllä niistä voi saada myös virikkeitä. Ja ennen kaikea niitä muistoja.

Parhaiten muistan näistä leikeistä kuitenkin sen, kun ystäväni kanssa kiipeilimme Sandokanin lailla pitkin heidän pihansa kiipeilytelinettä ja minä lupasin pitää hänestä huolen, ettei koskaan satu mitään pahaa. Tämän muistan ja sen kuinka Alfredin tavoin asuimme suuressa kenkätalossa. Niin tai sen kuinka matkustimme Fileas Fogin innoittamana ympäri maailmaa ja minä pääsin pelastamaan kaunista neitoa pulasta. Niin ja tietenkään kolmea muskettikoiraa unohtamatta. Heidän kanssaan taistelimme maailman pahuutta vastaan, tietenkin voittaen kaikken. Aah, mitä muistoja.

Kolmas päivä, Rakkautta on, sai minut palaamaan kolmen kuukauden taakse, omiin häihimme. Selasin valokuvia läpi ja näin niistä kuvista sen rakkauden. Sen, kuinka se loisti molempien kasvoista ja sen onnen, joka hehkui kummastakin meistä.

Niin kaunis päivä, niin meidän näköinen tilaisuus ja ennen kaikkea rakkautta täynnä. En vaihtaisi tuota miestä mistään hinnasta. Niin paljon häntä oikeasti rakastan. Ja kun tiedän, että rakkaus on molemmin puoleista ja tiedän myös sen, että me selviämme halutessamme mistä vain. Niin, rakkaus on tahtotila. Sen meille ikuisti paperille asti eräs viisas juhlavieras.

Lempi arkirutiiniin olisin voinut laittaa myös kahvikupin. Aah, mikä nautinto se onkaan kun ehtii kaikessa rauhassa aamukahvin juomaan ja aloittamaan päivän kaikessa rauhassa ilman kiirettä. Päädyin kuitenkin koiraan ja hänen kanssaan touhottamiseen. Mikään ei ole antoisampaa kuin nähdä Sofin nauttivan yli kaiken siitä, että yhdessä leikimme koirapuistossa tai kirmaamme pitkin metsiä. Voi sitä nautinnon riemua, kun häntä heiluu puolelta toiselle ja silmät tuikkivat kuin tähdet. Niin kyllä koirakin osoittaa tunteensa. Niin ja se kun toinen aamulla kömpii kainaloon ja hellästi herättää ja varmistaa, että oikeasti nouseen sängystä ylös. Viisas otus.

Yksi viikon ilahtumisen aiheista oli alennuksessa olevat langat. Pakkohan niitä oli käsityöihmisinä ostaa muutama kerä varastoon. Vaikka en villasukkia osaakaan kutoa, niin virkkaamalla noista saisi aivan mahtavan pipon, tai vaikka kaulaliinan, niin tai miksipäs ei vaikka lapasia. Niin vaihtoehtoja on monia. Mutta vielä nämä saavat odottaa käyttöään, sillä yksi projekti pitäisi saada pikapuolin päätökseen, jotta ehtisi jouluksi perille.

Hyvin kuvastaa tuo pehmoisimmat villasukat tuota, etten itse osaa niitä tehdä. Lahjana osaan aina arvostaa itse tehtyä ja riemuitsinkin suuresti kun saimme mieheni kanssa häälahjaksi sylikummiltani villasukat. Ooh. Nyt pysävät varpaat lämpöisinä koko talven.

Valinnan vaikeus oli sukkia kuvatessa. Olisin halunnut kuvata myös toisen sukkaparin, mutta koska kaaos... En tietenkään löytänyt niitä sukkia mistään tähän hätään. niiden sukkien tarina onkin ihan mielenkiintoinen. Nekin sain lahjaksi. Sain ne lahjaksi eräältä opettajaltani, joka jäi eläkkeelle. Hän kutoi koko luokallemme villasukat kiitokseksi ja oli hartaasti miettinyt sukkien värit niin, että nuo villasukat oikeasti oli saajansa näköiset. Minun sukkani olivat harmaat, joissa oli oranssia niin ja yksi silmukka muistaakseni joko punaisella tai vihreällä. Olisi joskus kiva kuulla sukkien värin ja kuvion tarina.

Ja tänään on isänpäivä. Olen menossa töihin neljäksi ja koko eilisen illan mietin puhetta. Neljä aihetta, jotka piti yhdistää sujuvasti toisiinsa. Kyllä se puhe sieltä syntyi ajankanssa ja pitkällä haudutus ajalla ja mieheni kysyi, mistä olin sen kopionut kun olin saarnan kanssa ehtinyt tuskastelemaan jo pidempään. Hyvä siitä tuli, vaikka sen itse sanonkin. Isälleni löysin eilen hyvän kortin. Kortin teksti puhutteli minua vahvasti, eikä minun tarvinnut edes harkita sen ostamista, sillä tiesin, että tuo on juuri se minkä haluan hänelle antaa. "Tavallinen riittää. Erityinenkin saa olla. Nimittäin isä." Niin erityinen. Aivan erityinen. Ja sanavalmis.

Muistoissa palasinkin takaisin hääpäivääni ja isäni puheeseen. Tai siis siihen mitä siitä muistin. "Minä e ole koskaan osannut puhua rakkaudesta. Opetelkaa. Se on tärkeä taito." Voiko paremmin oikeasti sanoa?


Isäni on aina ollut minulle erityinen. Ja tulee aina olemaan. 

torstai 6. marraskuuta 2014

Kaksi kuvaa

Matka- ja ideakortit (c) PTK
Auton kyydissä. Pienet mutkaiset tiet nousevat vain ylöspäin. Milloin ollaan perillä? On huono olo.

Mitä ylöspäin tie nousee, sen huonommaksi olo muuttuu. Tie kapenee ja mutkittelee. Se nousee jyrkkää rinnettä ylös päin kiemurrellen kuin serpentiini. Avaan ikkunan. Ihanaa. Raitista ilma ilmaa. Juuri sitä tarvitsen.

Pysähdytäänkö? Seuraava levike ja auto parkkiin. Nousen ylös. Venyttelen. Mies avaa kontin. Istumme yhdessä kontin reunalle. Avaamme termarin ja kahvin tuoksu leijailee ilmassa.

Maistuiskos? Kysymys jää leijumaan ilmaan. Hymyilen ja lohkaisen palan suklaata.

Mikä nautinto!
Tunturikahvit suklaan kera.

maanantai 3. marraskuuta 2014

#Mainiomarraskuu Kooste 1.



Olen löytänyt blogille vihdoinkin ehkä jonin järkevän suunnan jota kohti lähdetään kulkemaan. Ensinnäkin blogi löytyy myös facebookista Rapatessa Roiskuu -sivuston takaa. Niin ja joitain haasteita sun muita kuviia voi käydä katsemassa nyt myös instagramista. Siellä käytössä on tosin eri nimimerkki, kun ei tuota vanhaa sinne saanut. Mutta siis Nihpe -> instagram. Siellä aktiivista toimintaa. Ainkain tällä hetkellä.

Niin ja sitten on tietysti tuo Bloggaajien blogiyhteistyö, joka innostaa ihan uudella tavalla tänne blogin puolelle kirjoittelemaan ja ihan uudenlaisista näkökulmista. Tällä hetkellä on menossa #mainiomarraskuu kuvahaaste, josta kuvat on instagrammista nähtävillä tuolla tägillä ja viikottain teen koonnit myös tänne blogin puolelle. Kuvahaaste onkin Meriannen käsialaa. Meriannen kirjoittaakin äärettömän mielenkiintoista blogia erityislapsen kanssa elämisestä ja tuo blogi on ihan päivittäinen tarkistuksen kohde omalla lukulistallani. Suosittelen siis sitäkin.


Tuossa yllä siis koko mainion marraskuun kuvauslista. Lähtökohtaisesti jokaiselta päivältä tulisi yksi kuva, joka jaetaan paikassa X. Tuo X on kohdallani instagram ja sitten kuvakoosteet tulevat tänne yleensä sunnuntaina. Tai sitten näin maanantaisin, kun minulla on enemmän aikaa istua koneen äärellä ja rauhassa käydä läpi mennyttä viikkoa.

Hei Halloween!
Hei Halloween!

Minähän en erityisesti halloweenistä välitä. Kotoani ei oikeasti löydy yhden yhtä halloween koristetta. Mutta sitten taas toisaalta... Geokansa viettää halloweenina perinteistä Hallo? Geoween -juhlaansa, jossa olemme nyt kahtena vuotena käyneet paikalla pyörähtämässä. Sen suurempaa intoa ei kummallakaan meistä ole jäämään tuohon tapahtumaan sillä tuo karmiva geokansa tuppaa yleensä olemaan enemmän ja vähemmän päihteiden vaikutuksen alaisena ja kun kyseessä on kuitenkin ventovieraat ihmiset niin ei kiitos. Tosin emmehän me käy baareissakaan. Sattumoisin samasta syystä.

Jälleen oli miittiin rientänyt jos jonkinnäköistä karmivaa olentoa ja tarjoilupöytäkin notkui mitä erikoisemmista herkuista. Noh meille tapahtuma oli tänä vuonna oikeastaan nimmi vieraskirjaan ja kohti uusia seikkailuja. Oli riittävä visiitti.

Toki visiittimme aikana oli erinäköiset kisailut käynnissä ja paikalla olleet tutut olivat kisoissa mukana, joten  jääneet kenenkään kanssa rupattelemaankaan sen enempää. Niin ja pyhäinpäivä kun oli ja se oli aamusta asti jo pyhitetty kätköilylle. Joten sille linjalle oli helppo siirtyä takaisin.

Lahja itselle
Lahja itselle!

Lahja itselle oli toinen mainion marraskuun kuva. Tällä kertaa on kyllä pakko myöntää, että kengät ei ole tosiaan eilen ostetut vaan tiistaina. Mutta mutta.. Kun rahat on loppu ja on viikonloppu ja palka tulee vasta maanantaina siis tänään.

Mutta nuo kengät tuntuvat edelleen uusilta ja ennen kaikkea ne tuntuvat omilta. tuntuivat jo kaupassa. Minun onnekseni ne oli tarjoushintaan ja ovh:ta katsellessa voin vain todeta, että ilman tarjousta olisi nuo ihanat uudet vaelluskengät kyllä oikeasti jääneet kaupan hyllylle.

Ja se mikä tässä on tällä hetkellä jotenkin koomisinta on se, että noita kenkiä meiltä löytyy tällä hetkellä kaksin kappalein: minun ja mieheni. Shhh! Eihän kerrota kellekkään? Eihän? Joku voisi oikeasti luulla meitä hieman tärähtäneiki.

Mutta paras lahja itselle oikeasti on jotain hyödyllistä. Toki olisin voinut mennä kauppaan ja ostaa jotain hyvää, mutta tiukassa rahatilanteessa olisi vain harmittanut entistä enemmän. Ja sitä paitsi paras hemmottelu on pieni metsälenkki kätkön perässä, jossain pusikossa tietäen, ettei sukat ole heti märät ja että jaloilla on ylipäätään hyvä olla. VIelä jos kantapäiden kivut vaivaavat ja uusiutuvat niin en ala.

Että tälläinen marraskuun aloitus tällä kertaa. Luvassa on tuon blogiyhteistyön merkeissä tänne blogin puolelle kaikkea uutta, joten pysy kanavalla.