Ripaus sotkua ja sekamelskaa sekä saavillinen tempperamenttia, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta. Tekevälle sattuu ja tapahtuu. Kirjoituksia arjen hulinoista ja touhuista ja lapsettomuudesta sekä rakkaudesta geokätköilyyn sekä käsitöihin.


Translate

maanantai 29. syyskuuta 2014

Välillä täytyy lähteä, jotta voi tulla takaisin

Jälleen olisi kurssiviikko edessä. Laukku on pakattuna ja se odottaa keittiön lattialla tien päälle lähtemistä. Lähden mielelläni. Tällä kurssilla käydään mielenkiintoisia asioita partiotyöstä ja meillä on myös ihan huippu porukka, jossa on sama henkisiä tyyppejä koolla.

Edellisestä kurssijaksosta jäi hyvä fiilis. Nyt saattaa olla kurssin virallisesti päättyessä hieman haikeakin hetki. Näkeekö näitä tyyppejä enää?

Ja vaikka on jälleen kiva lähteä, on kotiin paluu sitäkin hienompaa.

Parasta tällä kurssilla on se, että olen saanut lisää intoa omaan työhöni, tutustunut uusiin ihmisiin ja kipinäni partiolle on syttynyt entistäkin vahvemmin. Minä saan olla mukana juuri sellaisena kuin olen. 

perjantai 26. syyskuuta 2014

Onnea ystävyys

Ehdinpä tällä viikolla nähdä pitkästä aikaa hyvän ystäväni. Emme olleetkaan tavanneet sitten häiden jälkeen. Onpas elämä siis ollut jälleen kerran varsin hetkistä, kun ei ole yhteistä aikaa löytynyt.

Jotain kautta tuli puhetta rippikoulusta ja merkkien hakemisesta riparipassiin, sain kuulla, että olen kuulemma hakenut ystäväni passiin muutamia merkintöjä, jotta hän saisi jo passinsa täyteen. Kielsin tietenkin tapahtuneen. Itselläni ei siis ole mitään muistikuvia koko asiasta. Eikös se niin mene, että sitä mitä ei muista, niin sitä ei ole tapahtunut?

 Kyllähän se hieman huvitti. "Ai sä et ehdi hakee niitä merkkejä? No ei hätää anna mulle passi niin mä voin sulle ne merkit nappaa." Olin siis varsinainen älypää. Tänä päivänä lähinnä ihmetyttää, että miten ihmeessä olen voinut saada ne merkit, kun olin kuitenkin k.o seurakunnan aktiivinuoria. Ihan käsittämätöntä.

Tekisinkö tänä päivänä saman ystävän puolesta? En tiedä.. Riippuisi varmaan tilanteesta. Tosin jos kyse olisi rippikoulusta ja merkkien hausta niin epäilen, että en. Tarjoutuisin todennäköisesti matkakumppaniksi ja seuraksi.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Syksy

Juu-u.. Kyllä se on nyt saapunut. Viime yöksi joutui jo laittamaan peiton pussilakanan sisälle. Ja tänä aamuna iski kylmä ilma vasten kasvoja. Niin ja ulkona on kylmää ja kosteaa. Ei kiva. Tai se kylmyyskään niin haittaa, mutta se kosteus. Parastahan tässä kaikessa on se, että saan taas polttaa kynttilöitä, ilman, että kukaan ihmettelee, että miksi tai voi keittää kumpillisen glögiä. Glögiä saa vain hetken odottaa, että tulee taas kauppoihin myyntiin.

Viime päivät on mennyt tehokkaasti partion merkeissä. Olen urakoinut kurssitehtävien kanssa ja nyt näyttää siltä, että toinenkin valmistuu ihan näinä päivinä. Onneksi. Tänään olisi taas vuorosssa kokeen eteen istumista ja näpyttelyä. Koska kyseessä on partiotyön kurssi eli seppokurssi, voin tehtäviä onneksi tehdä työajalla. Puolensa siis kaikessa.

Mutta olen siis perehtynyt partioluopaukseen ja tarpojien ihanteisiin. Niin ja siis muutenkin kuin vain lukenut, että mitä ne ovat ja mitä niissä sanotaan. Olen mennyt pintaa syvemmälle. Sain jopa käytyä PäPa:n piiritoimistossa juttelemassa asioista. Oli erittäin valaisevan kokemus, joten kiitos.

Kohta pitäisi lähteä katsomaan, että toimiiko liikenne. Lakkopäivä ja sitä rataa. Pitää siis hieman miettiä, että mitä reittiä menee töihin ja eniten taas sitä, että mitä kautta tulee töistä pois. Kehät kun on ruuhka-aikaan hieman v-mäisiä.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Yksin kotona kaksin

Eilen illalla mies otti ja lähti erään tuttavansa kanssa kätkoilemään. Noh ei ole vielä kotiutunut tuolta reissulta ja illaksi olisi menossa vielä töihin. Kyllähän tuo minulta kyseli, että onko ok. Miksei olisi? Olenhan minäkin paljon työni puolesta poissa kotoa, niin miksei hänkin voisi välillä käydä tuulettumassa ihan äijäporukalla. Tiedän, että olisin halutessani päässyt kyllä mukaan, mutta jostain syystä jään ennemmin kotiin.

Jäin siis yksin kotiin.. Tai siis oikeastaan kaksin. Koirahan on koko ajan ollut täälllä seurana. Aattelin, että ehdin tehdä vaikka koko illan kurssitehtäviä, mutta löysinkin itseni sitten porukoiden pöydän äärestä juomasta kahvia. Hups. Se siitä tehokkaasta ajasta. Noh, kotiin tultua lähdin neidin kanssa puistoon ja siitä sitten aikalailla suoraan nukkumaan.

Oli outoa käydä yksin nukkumaan. Silloin kun on pois kotoa niin se on ihan ok, mutta nyt tuntui, ettei millään saa unen päästä kiinni. Toivoin, että aamulla kun herään, olisi mies ollut sängyssä, mutta ei. Missä lie viipottavat menemään tällä hetkellä. Noh, eiköhän se kohta kotiudu. Toivottavasti.

torstai 18. syyskuuta 2014

Uudet rukkaset?

Meillähän on siis koira, jos en ole sitä vielä kertonut. Se on omalla tavallaan varsin ihana, mutta sitten on näitä aamuja kun meidän kemiat ei kohtaa sitten millään.

Minkä lie uhma-aika.. Taas. Tämän aamun painien jälkeen on ranteet täynnä mustelmia ja naarmuja. Olisi halunnut leikkiä ruusunterälehdillä, jotka lähtevät meiltä tod.näk. eteenpäin. Ainakin toivottavasti. Niin ja sen jälkeen meni kaveri mun kassille.

Että tällainen aamu. Olisiko jollain siis helppoa rukkasten teko-ohjetta?

maanantai 15. syyskuuta 2014

Ihana arki!

Kun viikonlopun on puuhastellut erinäisten asioiden äärellä on oikeasti mukava palata töihin. Kurssitehtävien deadlinet tulee vyöryten päälle aika hurjaa vauhtia. Toki tässä on vielä huomat kaksi viikkoa aikaa, mutta lähinnä eniten jännittää, että mistä ihmeestä saan revittyä riittävästi aikaa niiden tekemiseen. Neiti Viimetippa... Tai siis Rouva Viimetippa on taas vauhdissa.

Odotan kyllä tuon kurssin loppujaksoa. Meillä on niin hyvä porukka sitä tekemässä. Niin ja kaikki kurssi tarvikkeetkin on hukassa.. Noh ehkä minä löydän ne jostain sitä ennen..

Ei minun kyllä pitänyt Seppo -kurssista kirjoittaa. Vaan siitä kuinka mukavaa on se, että on taas maanantai. Siis oikeasti. Jos tänään ehtisimme miehen kanssa yhdessä kauppaan, kun ne on auki sinne yhdeksään. Ja kerrankin ehdimme viettämään yhdessä hieman aikaa.

Niin että maanantaikin voi olla ihan hyvä päivä. Niin tai katsotaan sitten työporukan virkistymisen jälkeen, kuinka hyvä tämä maanantai todellisuudessa on.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Erityinen

Tällä viikolla on ollut hyvin paljon keskustelua kehitysvammaisuudesta jo pelkästään uutisissa. Uutisissahan oli juttu siitä kuinka eräs asiakas oli Hyvinkäällä eräässä kahvilassa ystävälleen puhunut, kuinka kuvottava heidän edessä ollut kehitysvammainen asiakas oli. Lopuksi tämä asiakas oli vielä todennut kehitysvammaiselle, ettei tällä ollut oikeutta hänen mielestään elää. Luin tuota uutista ja onneksi kahvilan myyjä puuttui asiaan ja kieltäytyi palvelemasta tuota suuri suista asiakasta ja pyysi häntä poistumaan.

Kehitysvammaisuus on monelle pelottava asia. Ei tiedetä miten pitäisi suhtautua ja kaikki johtuu. Pyörätuolissa istuva jalaton tai kadulla kepin kanssa kulkeva kaveri on vielä ihmisten ymmärrettävissä. He ovat ulospäin kuin me. Eivät pidä outoja ääniä tai heidän puheestaan on helpompi saada selvää. He eivät vaikuta ihmisten mielestä niin pelottavilta.

Olen ollut paljon kehitysvammaisten kanssa tekemisissä. Olen ollut leireillä avustajana, pitänyt heille suunnattua kertoa ja ohjannut sisu partiota. Olen myös ollut töissä kehitysvammaisten ryhmäkodissa. Olen myyty. Ihastuin jo ensimmäisellä kehitysvammaisten rippileirillä heidän tapaansa olla. Niin olla. He kun olivat joka tilanteessa aidosti ja rehellisesti juuri sellaisia kuin ovat. Heillä ei ole mitään tarvetta esittää. Hyvänä päivänä he jaksavat olla niin aurinkoisia ja huonona päivänä.. Noh silloin saatan jättää muutaman askelen välin ihan suosiolla.

Joku joskus kysyi minulta, että mistä ihmeestä mä oikein puhun heidän kanssaan. Olin hetken hiljaa ja katsoin hieman hölmistyneenä kysyjää ja tuumasi, että siitä samasta kuin kaikkien muidenkin kanssa. Mietitään vaikka kehitysvammaista nuorta, josta kaikki sanoo, että hän on vaikkapa 7 - vuotiaan tasolla. Osaa hieman lukea ja hieman kirjoittaa. Niin ne fyysiset taidot saattavat olla 7 -vuotiaan tasolla mutta ajatukset saattaa hyvinkin olla ihan ikäluokkaansa vastaavat. Olen kehitysvammaisten nuorten kanssa puhunut paljon niistä samoista asioista kuin muidenkin nuorten kanssa: Rakkaus, seurustelu, parisuhde, perheen perustaminen, unelmat ja haaveet niin ja tulevaisuuden suunnitelmat.

Ovatko he sitten niin kovin erilaisia? Mielestäni eivät ole vaan he ovat erityisiä.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Elävä herätyskello

Olen nyt kahtena aamuna saanut todea, että kaikkein paras herätyskello on sellainen nelijalkainen kello, joka pitää varmasti huolen, että heräät aamuun oikeasti hyvän tuulisena ja hymy huulilla.

Maanantai aamun herätys oli jostain kumman syystä varsin ongelmallinen. Kyllähän kännykän herätys piipitti ja ihan tuplana, mutta jostain syystä onnistuin kuitenkin sammuttamaan nuo kellot ja kääntämään kylkeä ja jatkamaan unia. Liekö fyysisesti raskas viikonloppu vaati verojaan heti maanantain kunniaksi.

Vaan mitä teki meidän koiraneiti? Siihen se tuli viereen tuijottamaan. Tuuppi hieman kuonolla kunnes avasin silmiä hieman ja saman tien oli varsinainen suutelunäytös päällä. Ja kun oli pussailtu riittävästi, päätti heiti puskea ja hieroa päätä peittoa vasten. Ja tietenkin vain puoliksi sängyssä löhöten. Hymy huulilla siinä sitten hetken rapsuttelin toisen päätä ja keräsin voimia, että pääsen sängystä ylös aamukahvia keittämään. Tiesin nimittäin, ettei päivästä tulisi yhtään mitään ilman kahvia.

Tiistai aamua koiraneiti oli jälleen minua tuijottamassa sängyn vieressä. Hieman raotin silmiä, alkoi häntä heilyä ja pusuja tuli taas urakalla. Ja kun ehdin saada silmät kunnolla auki, oli ilo huomata, että koiruus todella tietää mitä tarvitsen aamulla ensimmäisenä. Kahvia. Ei siinä enää hymyily riittänyt kun huomaa pahvikupin olevan pystyasennossa kainalossa valmiina. Fiksu tyttö siis meillä.

Oppisikohan se keittämään sen kahvin valmiiksi? Etenkin kun tuo kupin tuominen onnistuu jo.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Hengissä

Puoli maraton on nyt onnellisesti takana. Matkahan ei varsinaisesti ollut pitkä, sillä luistelua tuli kaiken kaikkiaan vaan 21 kilometriä. Maaliinkin pääsin omassa ennätysajassa (1:10:29) ja sijoituin omassa sarjassani toiseksi. Vaikka matka ei määrällisesti ollut kovinkaan pitkä, oli se fyysisesti rankka. Mäkiä oli hurjan paljon ja eihän tällä etelän immeisellä noissa mäki nousuissa ole tekniikka kohdallaan. Hmm.. Lenkit joita tulee kotona päin luisteltua on varsin aakeita laakeita ja niiden varrelle saa etsiä mäkiä ihan urakalla. Noh jos ensi vuonna lähden kisaan mukaan, teen pelkkää mäkitreeniä ja vielä sillä periaatteella, että mäki ylös ja heti alas ja ei kun uudestaan.  Kyllä siinä jossain vaiheessa kävi mielessä, ettei musta vaan ole luistelemaan loppuun asti. Kyllä siinä taisin rukoukset yläilmoihin heittää, ettei millään muulla ole väliä kuin että maaliin asti pääsisin. Niin että enpäs sitten osaa sanoa, että pääsinkö maaliin Pyhällä Hengellä vai ihan sillä perinteisellä suomalaisella sisulla.

Reissu oli kaiken puolin varsin onnistunut. Kätköjä saatiin reilusti ja kilometrejä kertyi muuallekin kuin rullisten renkaiseen. Meidän tuntien, ei suorin mahdollinen reitti ole koskaan vaihtoehto. Kuopioon mentiin vielä suhtkoht suoraan, mutta kotiin päin koukattiinkin sitten Joensuun ja Ilomantsin kautta. Siis kaiken kaikkiaan pitäisi varmaan maraton reissun sijasta puhua varsinaisesta kuntaturneesta. Sitähän tuo matka varmaan enemmänkin oli. Taisi se Maraton olla loppupelissä toisarvoinen asia, näin meidät tuntien. Mutta eihän tuo reissu ollut vaan pelkkää kätköilyä tai maratonia. Tämä oli taas se hetki, jolloin ennen kaikkea mahdollistui viettää yhteistä aikaa. Mieshän oli kannustamassa ja ennen kaikkea oli maalissa ottamassa vastaan.

Kyllähän tuo maanantai taisi jo olla kun kotiin asti päästiin. Kuopiosta kotiin noin 18 tuntia. Aika perus. Koiraneiti otti innolla meidät taas vastaan. Kiehnäsi ja pyöri jaloissa. Miten niin on kiva tulla kotiin, kun otus on ovella vastassa, oli sitten päivä tai yö. Kyllähän se siitä sitten jalkoihin kömpi nukkumaan ja aamulla huolehti siitä, että pääsen varmasti sängystä ylös ja tekemään töitä.

torstai 4. syyskuuta 2014

Muutaman kilometrin tähden

Lauantaina se olisi. Siis nimittäin paljon puhumani Kuopio Maraton. Tätä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Kevään ja kesän aikana on tullut enemmän vähemmän luisteltua niin tasaisella tiellä kuin mäkiäkin. Niin ja matkaa unohtamatta. Nyt on viimeisetkin treenit takana ja sillä mennään mitä eteen tulee.

Eilen kävin tekemässä viimeisen luistelutreenin ennen lauantain koitosta. Valitsin sen pidemmän reitin kotoa miehen työpaikalle. Täytyihän se varmistaa, että yhteen suuntaan meno riittää ja että matkalla on varmasti riittävästi mäkiä. Ensimmäisessä isossa nousussa huomasin uusien ja vanhojen luistimien eron. Uudet ovat huomattavasti raskaammat etenkin mäki osuudella. Puolestaan taas alaspäin meno on varsinaista nautintoa ja vauhdin huumaa.

Ennen kuin olin saanut edes ensimmäistä kymppiä rikki, tuli vastaani äiti tyttärensä kanssa käsi kädessä. Edessä asfaltilla reilusti hiekkaa, mutta eipäs siinä päässyt mihinkään väistämäänkään. Menin siis suoraan hiekan yli, kun vaihtoehdot olivat hieman vähissä. Noh tästä oppineena.. En tee samaa toiste. Olisi nimittäin jälkikäteen ajateltuna kannattanut pysähtyä odottamaan, että pääsevät ohi. Toivoisin kuitenkin muilta luistelijoilta sen, että jos luistelet kaverin tai lapsen kanssa niin jos joku sattuu tulemaan vastaan niin kyllä sitä voi sen pienen hetken kulkea myös peräkkäin, ettei tukita koko tietä. Itse pyrin aina luistimilla liikkuessa ottamaan muut huomioon. Jos ohitan, katson aina taakse, ettei tule pyörää, joka on puolet nopeampi kuin minä luistimilla.

Lopputuloshan oli siis se, että kivi jumitti kokonaan kakkos- ja kolmosrenkaan. Saattoi ykkönenkin olla jumissa. Noh ranteella komeasti vastaan isku. Loppu tulema polvesta housut rikki, polvessa hieman iho rikki ja polven alapuolella komea asfaltti-ihottuma. Hieman sain töitä tehdä, että renkaat lähtivät taas pyörimään.

Pimeän jo tultua, matka mittari näytti 21,75 km ja aikaa tähän meni 1 h 23 min. Olisihan tuo nopeamminkin tullut, jos olisi pystynyt ennakoimaan tien kunnon. Pimeässä ei vaan näe samalla tavalla kuin valosaan aikaan. Noh ensimmäinen kerta kun tuo puolikkaan raja meni rikki. Tästä on hyvä lähteä lauantain koitosta varten.

Kisa vermeet on nyt pakattu ja kämppää puunattu. Huomenna olisikin sitten lähtö kohti peli paikkoja. Parastahan tässä kaikessa on se, että tuo mies lähtee mukaan. Minilomahan tuo oikeastaan meille on.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Aamut

Vihaan aamuja. En tykkää yhtään siitä, että herätyskello repii sängystä ylös juuri sen parhaimman unen aikaan. Aina en edes pääse sängystä ylös silloin kuin kello soi. En päässyt tänäänkään, joten olen edelleen kotona kahvikupin ääressä. Menen töihin siis hieman myöhemmin.

Iltarytmi on ihan sekasin loman jäljiltä ja olen pari viikkoa ehtinyt olemaan jo töissäkin. Mutta mutta. Jos pääsen illalla laittamaan ruokaa vasta aikaisintaan puoli yksi puoli yksitoista ja sen jälkeen vielä syödään ja katsotaan telkkaria niin kello huitelee joka kerran jossain aika pitkällä ennen kuin nukkumaan asti pääsee.

Niin ja yöllä tulee herättyä muutaman kerran kun koira räksyttää ikkunassa. Joku siis liikkuu pihalla. Pomppaa siinä sitten ylös ja hiljennä koira ja takaisin sänkyyn. Pyörit ja et saa unta. Ja kun juuri nukahdat ja vaivut uneen, kello soi.

Vihaan aamuja. Onneksi on aamukahvi.